Hänen säälinsä kuvastui nyt hänen kasvoillaan, ja huomatessaan sen juhlallisuuden ja käsittäen sen väärin nauroi Cynthia oikein sydämensä pohjasta. Crispin ei kysynyt, miksi hän nauroi, eikä hän edes sitä huomannut. Hänen ajatuksensa olivat jo muualla.
Kun hän taas puhui, selitti hän sen paikan aseman maantiellä, jossa hän lähtönsä yönä Marleigh'n linnasta oli paiskautunut hevosen selästä. Cynthia tunsi paikan, kertoi hän, ja sinne hän tulisi seuraavana päivänä hämärissä. Cynthian palvelijan täytyi tulla mukaan ja huolimatta siitä, että Crispin pelkäsi sellaisen lisän matkueessa hidastuttavan heidän pakoaan hän ei voinut vastustaa Cynthian päätöstä. Crispin sai tietää Cynthialta, että tämän setä ei ollut kotona. Hän oli neljä päivää sitten lähtenyt Lontooseen. Isälleen hän jättäisi kirjeen, ja siinä asiassa Crispin kehoitti häntä olemaan varovainen ja jättämään mainitsematta, minnepäin he suuntaisivat matkansa.
Kaikessa, mitä hän puhui, nyt kun asiat olivat selvillä, Crispin oli tyyni, käytännöllinen ja kaikkea muuta kuin rakastajan tapainen, ja vaikka Cynthia olisi toivonut, että mies olisi ollut vähemmän hillitty, kasvoi hänessä luottamus hänen ajatellessaan, että kaikki johtui vain jännityksestä. Mutta kun heidän erotessaan Crispin ei tehnyt muuta kuin kohteliaasti kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, kuten mikä hymyilevä liehittelijä tahansa olisi tehnyt, oli tyttö miltei suuttua, ja jotta hän ei olisi joutunut tappiolle kylmyydessä, hän tuli jäykäksi. Se jäi kuitenkin Crispiniltä huomaamatta. Hänellä ei ollut rakastajan tarkkanäköisyyttä, jonka tutkiva silmä huomaa pienimmänkin ohimenevän muutoksen naisen kasvoilla.
He erosivat siten ja mistress Cynthian sydämeen hiipi sinä yönä epäilys, joka karkotti unen hänen silmistään. Oliko hän viisas heittäytyessään niin täydellisesti miehen armoille, josta hän tiesi niin vähän, ja kun sekin vähä, mitä hän oli kuullut, ei ollut hyvää! Mutta tuskinpa hänen epäilyksensä johtuivat siitä. Pikemminkin siihen oli syynä miehen tyyni harkinta, joka tytön mielestä ei todistanut sitä suurta rakkautta, jonka hän kuvitteli miehessä asuvan.
Lohdutuksekseen hän muistutteli erästä säettä, joka sanoi, että suuret liekit palavat nopeasti, ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että Crispinin rakkauden liekki, vaikkakaan se ei ollut kaikenkuluttavaa laatua, palaisi kirkkaana ja kestävänä elämän loppuun saakka. Ja niin hän vaipui uneen pelon ja toivon välimailla, mutta varmasti päättäneenä lähteä huomenna.
Aamulla hän uskoi aikeensa salaisuutena palvelijalleen ja pelotti hänestä sen vähäisen järjen, mikä hänellä muuten oli. Cynthia puhui hänelle kuitenkin sillä tuloksella, että illalla, kun Crispin odotti mäen alanteessa hankkimiensa ajoneuvojen vieressä, hän näki kookkaan, keski-ikäisen naisen lähestyvän matkalaukku kädessä. Se oli Cynthian palvelija, ja itse hän tuli pian perässä pitkään mustaan viittaan kietoutuneena.
Crispin tervehti tyttöä lämpimästi, miltei hellästi, mutta ei sellaisella ihastuksella kuin Cynthia katsoi ansaitsevansa pienenä palkkiona siitä, mitä oli jättänyt taakseen.
Kohteliaasti auttoi Crispin ajoneuvoihin hänet ja sitten hänen palvelijansa. Nähdessään, että Crispin aikoi sulkea oven, Cynthia huudahti:
»Mitä, ettekö matkustakaan yhdessä meidän kanssamme?»
Crispin osoitti tien vieruksella seisovaa satuloitua hevosta, jota
Cynthia ei ollut huomannut.