»Miksi panna sitä niin pahakseen», huudahti Cynthia ilmeisesti moittien, »kun minä olen teidän kanssanne?»
»Tulta ja tulikiveä, madam», karjui Galliard. »Juuri sen vuoksihan tapaus koskee minuun. Mitäpä jos isänne saavuttaa meidät täällä?»
»Isäni on vuoteessa, sir, haavoitettuna ja kuumeessa», vastasi tyttö ja
Crispin muisti silloin, että Kenneth oli pistänyt Gregorya hartian läpi.
»Sittenkin», vastasi Crispin, »hän oli huomannut pakonne, ja uskallan vannoa, että hänen verikoiransa ovat meidän kantapäillämme. Jos he tapaavat meidät, niin he ovat tuskin ystävällisempiä meitä kohtaan kuin hän itsekään.»
Cynthia kalpeni, ja hetken vallitsi äänettömyys. Sitten hänen kätensä hiipi hiljaa Crispinin käsivarrelle ja hän katsoi mieheen uhmaavasti ja huulet tiukasti yhteenpuristettuina.
»Mitä sitten, jos he tulevatkin? Olettehan te minun luonani!»
Kuningas oli ylistänyt Crispinin rohkeutta ja lyönyt hänet ansioittensa vuoksi ritariksi taistelukentällä». Mutta se kunnianosoitus ei ollut nostattanut hänessä sellaista ylpeyttä kuin Cynthian sanat, jotka ilmaisivat ylintä luottamusta häneen ja hänen urhoollisuuteensa. Matkan viivytys ei häntä enää vaivannut.
»Madam», nauroi hän, »koska ajattelette niin, en huolehdi enää, tulkoon mitä tahansa. Itse Cromwell ei saisi teitä minulta ryöstetyksi.»
Ne olivat ainoat lähellä intohimoa olevat sanat, mitkä hän oli lausunut sitten Sheringhamista lähdön, ja ne miellyttivät Cynthiaa. Mutta lausuessaan ne oli Crispin seisonut ainakin kahden askelen päässä hänestä, eikä se miellyttänyt häntä ensinkään.
Pyytäen Cynthiaa lepäämään Crispin jätti hänet. Cynthia seurasi häntä silmillään ja katsellen hänen suoraa, hoikkaa vartaloaan, joka niin kaunopuheisesti ilmaisi voimaa, ja hänen kättään, joka niin tutusti lepäsi miekankahvalla, hän tunsi itsensä todella ylpeäksi siitä, että kuului hänelle ja oli turvassa hänen suojeluksessaan. Hän istuutui ikkunan ääreen Crispinin mentyä ja odotellessaan tämän paluuta hyräili hiljaa itsekseen iloista laulunpätkää. Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punoittivat. Hän ei voinut tänä iltana nähdä mitään rumaa edes märällä, likaisella maantiellä. Mutta kun hän odotti ja minuutit muuttuivat tunneiksi, niin puna hävisi ja silmien loiste samentui. Laulu, jota hän oli hyräillyt, vaimeni ja hänen kaunismuotoinen suunsa sai nyrpeän ilmeen, joka yhä tiukkeni, mitä kauemmin hän odotti.