Yhteisessä huoneessa istui sinä päivänä iloisin joukko juomaveikkoja, mikä ikinä on ilahduttanut poikamaista mieltä. Nuoria luutnantteja Lesleyn skotlantilaisesta ratsuväestä, jotka eivät vähintäkään välittäneet Pyhästä liigasta tai kovenanteista, kilisteli Lordi Talbotin komppanian nauhaniekkojen kavaljeerien kanssa. Iloiset nuoret talonpojat Pittscottien vuoristokylärykmentistä muistamatta vähääkään kirkon ankaria raittiusmääräyksiä istuivat kaulakkain Dalzellin prikaatin huimapäisten upseerien kanssa ja joivat kuninkaan maljoja lukemattomissa tuopeissa kanarianviiniä ja yhtä lukuisissa kannuissa Marchin väkevää olutta.
Joka taholla raikui riemu ja nauru kaikui katossa milloin jonkun naapurin kompasanan johdosta, milloin taas nautitun viinin omasta voimasta.
Eräässä pöydässä istui Faversham-niminen herrasmies, joka oli ollut mukana siinä onnettomassa yöllisessä hyökkäyksessä, joka olisi päättynyt Cromwellin vangitsemiseen Spetchleyssä, ellei yritys petoksen vuoksi — ja milloinpa joku Stuarteista olisi säästynyt petokselta tai lahjuksilta — olisi epäonnistunut. Hän kertoi paraikaa seuralleen tapauksen yksityiskohtia.
»Jumaliste, herrat», huudahti hän, »vakuutan teille, että ilman tuota karjuvaa otusta, sir Crispin Galliardia, olisi koko Middletonin rykmentti tullut hakatuksi palasiksi. Me seisoimme Red Hillin luona niinkuin kalat nuotan sisällä, ympärillämme koko Lilburnen miehistö kuin maan sisästä nousseena, valmiina tuhoamaan meidät. Se oli kuin elävä teräsvyö, ja joka puolelta kuului kehoitus antautumaan. Kauhu täytti sydämeni ja voinpa vannoa, että niin oli jokaisen muunkin miehen laita, ja olen varma siitä, ettei olisi tarvittu paljoakaan lisää, kun olisimme kaikki heittäneet aseemme ja antautuneet. Siinä määrin säikähdimme yllätystä. Silloin kaikui äkkiä yli aseidenmelskeen ja puritaanien huutojen kirkas ja voimakas: 'Eläköön kavaljeerit!'
Käännyin päin, ja sielläpä seisoikin hurjapää Galliard satulassaan heiluttaen miekkaansa ja pitäen komppaniaansa koossa tahtonsa voimalla, rohkeudellaan ja valtavalla äänellään. Hänen näkemisensä oli meille kuin viini verelle. 'Päälle vain, gentlemannit, seuratkaa minua', karjui hän. Ja sitten hän syöksyi komppanioineen kuin pyörremyrsky ja sadatellen kuin paholainen piikkimiesten kimppuun. Hyökkäys oli vastustamaton ja melskeen seasta kuului yhä: 'Eläköön kavaljeerit. Lyökää nuo heittiöt mäsäksi!' Keropäät väistyivät, ja niinkuin sulkunsa särkenyt joki virtasimme aukosta ulos, takaisin kohti Worcesteria.»
Kun Faversham oli lopettanut, kohosi ilmoille valtava eläköönhuuto, ja
»Krouviritari» jäi pitkäksi aikaa ainoaksi puheenaiheeksi pöydässä.
Sillä välin oli puolisen tusinaa ilonpitäjiä viereisessä pöydässä juonut itsensä aivan tolkuttomiksi ja kiusoitteli erästä kalpeakasvoista, mustapukuista nuorukaista, joka näytti sangen huonosti sopivan tähän villiin seuraan ja olisi varmaan tehnyt viisaammin, jos olisi pysynyt siitä poissa.
Asia oli saanut alkunsa siitä, että eräs vänrikki Tyler Masseyn rakuunoista oli leikkiä lyöden tehnyt erinäisiä vihjauksia naisen käsialalla kirjoitetun paperin johdosta, jonka Kenneth oli pudottanut ja jonka Tyler oli nostanut lattialta ja antanut hänelle takaisin. Kompa oli seurannut kompaa, kunnes leikki oli ylittänyt kaiken säädyllisyyden. Kalpeana vihasta ja voimatta kestää enempää oli Kenneth hypähtänyt pystyyn.
»Kirous!» leimahti hän ja löi nyrkkinsä pöytään. »Vielä yksikin ruma kompa, niin sen lausuja saa vastata siitä minulle.»
Hänen odottamaton tuimuutensa ja äänensä sävy, joka muuten sopi sangen huonosti hänen hentoon vartaloonsa ja kirkolliseen asuunsa, sai hänen seuransa hetkeksi ällistymään sanattomaksi. Sitten sai hän osakseen hillittömän naurunpuuskan, jonka seasta hänen puoltaan pitävän Tylerin kimeä ääni koetti päästä kuuluville ilonkyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan.