Hogan huokaili ja pudisti surullisena harmaata päätään.
»Mutta missä on Jocelyn?» tiedusti Crispin uudelleen ja hänen riutuneet kasvonsa näyttivät kovin kalpeilta hänen kääntäessään ne Hoganiin. »Miksi hän ei ole täällä?»
»Minulla on ikäviä uutisia.»
»Ikäviä uutisia?» mutisi Crispin, ikään kuin ei olisi käsittänyt sanojen merkitystä. »Ikäviä uutisia», toisteli hän yhä. Sitten hän kysyi äkkiä: — »Mitä ne ovat?»
»Ja sinä olet lisäksi tuonut ladyn tänne!» valitti Hogan. »Tottavie, minä toivoin, että ainakin siinä olisit epäonnistunut.»
»Jumaliste, Hogan», huudahti Crispin, »kerro heti uutisesi!»
Hogan mietti hetkisen ja sanoi sitten:
»Kerron sinulle tarinan alusta alkaen. Noin neljä tuntia lähtösi jälkeen Walthamista toivat mieheni sen pahantekijän, jota olivat etsineet. Lähetin kersanttini ja sotamiehet heti Lontooseen vangin kanssa ja jäin sinne vain kahden ratsumiehen kera. Noin tunti sen jälkeen tulla rämistivät ajopelit pihaan ja niistä astui lyhyt, hoikka, mustiin puettu mies, jolla oli häijyn näköiset kasvot ja kierot silmät ja joka karjui olevansa Josef Ashburn Marleigh'n linnasta ja vaati pääkenraalin ystävänä itselleen heti hevosia jatkaakseen matkaansa Lontooseen. Satuin olemaan silloin pihassa ja kuullessani hänen komean ilmoituksensa arvasin heti, millä asioilla hän liikkui. Hän meni majataloon ja minä seurasin häntä sinne. Ensimmäinen ihminen, johon hänen katseensa osui, oli sinun poikasi. Hän hätkähti nähdessään pojan siellä ja toinnuttuaan hämmästyksestään lasketti huuliltaan hävyttömimmän kiroustulvan, minkä ikänäni olen puritaanin suusta kuullut. Kun se oli loppunut, huusi hän: 'Mitä sinä hullu täällä teet?' Nuorukainen sammalsi jotakin ja meni hämilleen. Vihdoin hän sai sanotuksi, että hänet oli pidätetty. 'Pidätetty', jylisi Ashburn, 'ja kenen toimesta?' 'Isäni, sinä murhanhimoinen roisto!' vastasi poika tulisesti.
Silloin master Ashburn kalpeni ja tuli hyvin häijyn näköiseksi. 'Vai niin', sanoi hän leikkisällä äänellä.' 'Vai olet sinä saanut tietää sen jo! Mutta jumaliste, siitä tiedosta ei tule sinulle enempää hyötyä kuin roistomaiselle isällesikään. Minun täytyy alkaa sinusta, senkin vietävä.'
Ja niin sanoen hän sieppasi suuren oluttuopin pöydältä ja kaatoi sen sisällön pojan kasvoille. Sieluni kautta! Poika osoitti silloin sellaista sisua, etten ikänäni olisi hänestä sitä odottanut. 'Ulos', huusi hän tarttuen toisella kädellään miekkaansa ja osoittaen toisella ovea. 'Ulos, sinä koira, jotta siellä voin tappaa sinut!' Ashburn nauroi ja kirosi häntä, ja yhdessä he painuivat ohitseni pihalle. Siellä ei sattumalta ollut näkijöitä, ja siinä, ennen kuin he edes olivat mitanneet välimatkan, oli teko tehty — Ashburn oli pistänyt miekallaan Jocelynin sydämen läpi.»