Mutta Crispin oli jo hypännyt satulasta.
»Satulasta, sire», karjui hän ja auttoi kuningasta niin väkivaltaisesti kuin suinkin, jotta näyttäisi siitä, kuin Crispin väkisin olisi vetänyt hänet alas.
»Mitä tietä?» kysyi Kaarle katsellen avuttomasti oikealle ja vasemmalle. »Mitä tietä?»
Mutta Crispinin sukkela järki oli jo tehnyt suunnitelman. Käyden kuninkaalliseen käsipuoleen — kukapa sellaisissa oloissa olisi muistanut hovimenoja — hän työnsi kuninkaan kynnyksen yli ja seuraten itse perässä sulki oven ja työnsi sen ainoan salvan eteen. Mutta huuto, jonka puritaanit nostivat, osoitti, että heidät oli huomattu.
Kuningas kääntyi Crispiniin päin ja kapean käytävän hämärässä sai
Crispinin synkkä katse kuninkaankin kulmat rypistymään.
»Entä nyt?» kysyi Kaarle miltei moitetta äänensävyssään.
»Nyt lähtekää, sire», vastasi ritari, »lähtekää ennen kuin he tulevat!»
»Lähtekää?» huudahti Kaarle ihmeissään. »Mutta minne, sir? Minne ja miten?»
Hänen viimeiset sanansa hukkuivat ulkopuolella olevaan meluun keropäitten saapuessa talon eteen.
»Takateitse, sire», kuului kärsimätön vastaus. »Oven tai ikkunan kautta, mistä vain parhaiten pääsette. Takaoven täytyy olla Vehnätoria vastaan, ja se on teidän tienne. Mutta kiiruhtakaa — Jumalan nimessä — kiiruhtakaa, ennen kuin he huomaavat sen ja sulkevat teiltä tien.»