Hän haukuskeli heitä vielä silloinkin, kun eversti Pride ratsasti kaupunkiin parlamenttilaisjoukon etunenässä muserrettuaan viimeisenkin vastustuksen Sidbury Gatella. Kuultuaan tämän uutisen hän yritti viimeisen kerran kehoittaa jalkaväkeä.
»Aseisiin, senkin skotlantilaiset roistot!» jylisi hän. »Vai annatteko ennemmin hakata itsenne palasiksi siihen paikkaan? Ylös, senkin koirat, ja koska ette kerran osaa elää, niin näyttäkää edes, että osaatte kuolla!»
Mutta hän raivosi turhaan. Synkän rauhallisina pysyivät miehet paikoillaan aseet edessään maassa. Ja kun Crispin sitten kääntyi etsiäkseen omaa pelastustaan, ratsasti kuningas uudelleen esille ja koetti virvoittaa eloon skotlantilaisten rohkeutta, joka oli heidän sydämissään kuollut. Elleivät he tahtoneet liittyä häneen, huudahti hän vihdoin, niin tappakoot hänet siihen paikkaan, jottei hän joutuisi vangiksi kuollakseen sitten mestauslavalla.
Hänen koettaessaan heitä vielä kehoitella tarttui Crispin muitta mutkitta hänen hevosensa suupieliin.
»Aiotteko jäädä tähän, sire, kunnes he ottavat teidät vangiksi?» huusi hän. »Jättäkää heidät ja pitäkää huolta omasta turvallisuudestanne.»
Kaarle kääntyi hämmästyen katsomaan päättäväistä, taistelun tahrimaa miestä, joka häntä sillä tavalla puhutteli. Hän hymähti surunvoittoisesti.
»Olette oikeassa, sir», vastasi hän. »Seuratkaa minua!» ja kääntyen ympäri hän ratsasti eräälle sivukadulle Galliardin seuratessa hänen kintereillään.
Aikoen piilottaa aseensa ja muuttaa asuaan hän lähti ratsastamaan New Streetin varrella olevalle talolle, jossa hän oli asunut. Kun ne tulivat portaiden eteen, sattui Crispin katsahtamaan olkansa yli ja kirosi karkeasti.
»Joutukaa, sire», huudahti hän, »tuolla tulee osasto eversti Priden hevosväkeä.»
Kuningas katsoi taakseen ja nähdessään parlamenttilaiset mutisi toivottomana. »Se on loppu.»