Viides luku
Syyskuun kolmannen päivän aamuna — tuon päivän, joka oli Cromwellille niin onnellinen ja Kaarlelle tuhoisa — oli Crispin komppaniansa keskellä Mitre Innissä. Tunnussanaksi hän antoi heille: »Kuolema keropäille.»
»Herrat», hän sanoi, »suokoon Jumala, että ilta on näkevä meidät yhtä iloisina kuin nytkin olemme.»
Hänellä ei kuitenkaan ollut onnea saada olla mukana päivän ensimmäisissä sotatoimissa. Iltapäivään saakka hänen täytyi värjötellä Worcesterin muurien sisällä mieli kuohuksissa siitä, ettei saanut olla mukana siellä, missä tulisimmat ottelut oteltiin — Montgomeryn kanssa Powich Bridgen luona tai Pittscottien kanssa Bunns Hillissä. Mutta hänen täytyi hillitä mieltään ja odottaa, kunnes Kaarle ja hänen neuvonantajansa suvaitsivat ryhtyä yleiseen hyökkäykseen.
Sekin hetki tuli vihdoin, mutta samalla tulivat surulliset tiedot Montgomeryn tuhoutumisesta, Pittscottien peräytymisestä, Dalzellin antautumisesta ja Keithin valtaamisesta. Silloin kuninkaan armeijan päävoimat järjestäytyivät uudelleen Sidburyn luona ja Crispin oli keskustassa, jota Kaarle itse komensi. Loistavassa hyökkäyksessä, joka sitten seurasi, kaikuikin Crispinin ääni uljaimpana kehoitellen ja rohkaisten miehiä. Ensi kerran väistyivät sinä päivänä Cromwellin rautakyljet kuninkaallisten rynnätessä ja vastustamattomasti pyyhkäistessä tieltään kaiken, kunnes pääsivät Perry Woodin pattereille ja olivat karkottaneet keropäät pakosalle.
Se oli kunniakas hetki, jolloin päivän työn tulos riippui hiuskarvan varassa.
Crispin oli ensimmäisten joukossa, jotka pääsivät tykkien luo, ja huutaen »Eläköön kavaljeerit» hän oli lyönyt maahan kaksi tykkimiestä, jotka vielä olivat jääneet tykkiensä luo. Hänen huutoonsa vastasi huumaava »eläköön», kun kuninkaalliset havaitsivat olevansa tilanteen herroina. Kuningasta auttaakseen ahdistivat Hamiltonin herttua ja Derbyn kreivi vihollista kummallakin puolen kukkulaa. Puuttui vain Lesleyn skotlantilainen ratsuväki, jonka piti seurata perässä ja täydentää parlamenttilaisten tuho. Jos he olisivat lähteneet liikkeelle tärkeimmällä hetkellä, kukapa osaisikaan sanoa, mikä Worcesterin taistelun lopputuloksena olisi ollut. Mutta he eivät liikahtaneet askeltakaan, ja kuninkaalliset odottelivat Perry Woodin luona ja kirosivat Lesleytä, joka oli pettänyt kuninkaansa.
Katkerin mielin he huomasivat suurten ponnistustensa raukeavan tyhjiin, valtavan hyökkäyksensä turhaksi. Ilman tukea tuli heidän asemansa kestämättömäksi. Heti kun Cromwell oli koonnut uudelleen hajaantuneet rautakylkensä, ajoi hän tuon uljaasti taistelevan vastustajansa mäkeä alas ja aina Worcesterin linnan suojaan saakka. Keropäiden ahdistaessa heitä tulisesti he pääsivät aina Sidburyn portille asti, mutta huomasivatkin, että sen sulki valtava ammusvaunu. Hädissään ja yrittämättäkään siirtää vaunua tieltä katsoivat he parhaaksi jäädä siihen ja yrittää viimeistä vastarintaa.
Kaarle oli heittäytynyt satulasta ja kiipesi esteen yli muiden seuratessa perässä. Joukossa oli myös Crispin.
Pääkadulla tapasi Galliard taas kuninkaan toisen hevosen selästä puhuttelemassa erästä skotlantilaista jalkaväkirykmenttiä. Sotilaat olivat heittäneet maahan aseensa ja seisoivat synkkinä hänen edessään kieltäytyen noudattamasta hänen kehoitustaan ottaa ne uudelleen käteensä ja auttaa häntä edes viimeisellä hetkellä kääntämään taistelun tuloksen suotuisaksi. Crispin katseli näkyä pilkan ja inhon ilme kasvoillaan. Hänen raivonsa, jonka Lesleyn toimettomuus oli herättänyt, ei tarvinnut enää muuta noustakseen ilmi liekkiin. Ja se, mitä hän sanoi miehille itselleen heidän maastaan ja kirkkokomiteasta, joka oli tehnyt heistä määkiviä lampaita, oli niin katkeraa ja halveksivaa, etteivät muut kuin kurjimmat ja säälittävimmät raukat olisi sellaista suvainneet.