»Varmastikin teen sen.»
»Mutta, sir…»
»Master Stewart, olen päättänyt tehdä sen ja vaikka te puhuisitte tuomiopäivään asti, niin ette saisi aiettani peruutetuksi. Hyvää yötä siis.»
»Sir Crispin», huudahti nuorukainen ääni vavisten raivosta, »niin kauan kuin elän, ette tule lukemaan tuota kirjettä.»
»Hölynpölyä; sir! Suuria sanoja vain! Suurenmoista urheutta — ja siten te luulette saavanne vakuutetuksi minut siitä, että kirje muka olisi viaton!»
»Yhtä viaton kuin sen kirjoittajan käsikin, ja kun siis koetan estää teitä lukemasta sitä, se on minun velvollisuuteni häntä kohtaan. Uskokaa minua, sir», lisäsi hän pyytävällä äänellä, »ettei se sisällä muuta kuin mitä nainen tavallisesti kirjoittaa sulhaselleen. Luulin, että käsititte asian oikean laidan vapauttaessanne minut noiden raakalaisten käsistä Mitre Innissä. Luulin tekoanne jalomieliseksi ja hienoksi teoksi. Sen sijaan…» Nuori mies vaikeni.
»Jatkakaa, sir», pyysi Galliard kylmästi. »Sen sijaan…?»
»Ei mitään 'sen sijaan', sir Crispin. Ettehän tahtone pilata hyvää työtänne. Annattehan kirjeeni takaisin.»
Vaikka olikin kova, alkoi Crispin taipua. Varhempien päivien kasvatus — valitettavasti niin kovin hukkaan mennyt! — nousi ankaraan vastarintaan sitä valhetta vastaan, että hän teeskenteli epäilevänsä tuota naisen kirjettä valtiopetokselliseksi. Jo ammoin vaimentunut jalomielisyys ja hienotunteisuus heräsi uudelleen eloon ja omatunto tehosti sitä. Hän oli voitettu.
»Kas tuossa kirjeesi, poika, äläkä kiusaa minua enää», murisi hän ja ojensi kirjeen Kennethille. Ja odottamatta vastausta tai kiitosta hän äkkiä kääntyi ja meni palatsiin. Mutta hän oli taipunut liian myöhään jättääkseen hyvän vaikutuksen, ja kun Kenneth kääntyi lähteäkseen, kirosi hän Galliardin ja joka askelella tuntui hänen vastenmielisyytensä tätä kohtaan kasvavan.