Kapakasta kuulunut melu oli herättänyt hänen huomiotaan hänen ollessaan menossa piispan palatsiin, jossa osalla hänen komppaniaansa oli vahtivuoro. Sinne hän nyt jatkoi matkaansa vieden mukanaan niin sopivasti käsiinsä joutuneen kirjeen, josta toivoi saavansa lisävalaistusta Kennethin suhteeseen Ashburneihin.
Mutta saavuttuaan palatsin luo hän kuuli takanaan nopeita askeleita ja käsi painautui hänen käsivarrelleen. Hän kääntyi.
»Ah, tekö se olettekin, Kenneth», mutisi hän ja yritti jatkaa matkaansa, mutta nuorukainen tarttui hänen hihaansa.
»Sir Crispin», sanoi hän. »Tulin kiittämään teitä.»
»En ole tehnyt mitään, mikä ansaitsisi kiitostanne. Hyvää yötä», ja hän liikahti taas lähteäkseen. Mutta Kenneth pidätti häntä yhä.
»Te unohditte kirjeen, sir Crispin», sanoi hän rohkeasti ja ojensi kätensä.
Galliard näki eleen ja hetkisen hän tunsi sisäistä moitetta alhaisesta aikeestaan. Hän epäröi vähän aikaa. Pitikö hänen antaa takaisin kirje lukematta sitä ja taistella edelleen asiansa puolesta ilman sitä apua, minkä kirje mahdollisesti hänelle tarjoaisi? Sitten hän ajatteli Ashburneja ja kärsimäänsä hirvittävää vääryyttä, ja se vei voiton hänen jalomielisestä puolestaan. Hän muuttui kylmäksi kuin jää vastatessaan nuorelle miehelle.
»Tästä kirjeestä on ollut liian paljon melua, jotta minä niin helposti siitä luopuisin. Ensin tahdon saada varmuuden siitä, etten tietämättäni auta valtiopetosta. Saatte kirjeenne takaisin huomisaamuna, Master Stewart.»
»Valtiopetosta!» huudahti Kenneth. Ja Crispinin kylmän syytöksen johdosta muuttui hänen sovinnollisuutensa taas vihamielisyydeksi, vihamielisyydeksi kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet kiitollisuuden velkaan tuolle miehelle.
»Vakuutan teille kunniani kautta», sanoi hän koettaen hillitä tunteitaan, »että se on vain kirje eräältä naiselta, jonka toivon kerran tulevan vaimokseni. Varmaankaan, sir, ette niin ollen tahdo lukea sitä.»