»Pois tieltä, Moabin poika!» vastasi keropää. »Jos estät minua, niin kuolet!»
Hänen takanaan ovensuussa tunkeili toisia, jotka kehoittivat häntä lyömään maahan amalekilaisen, joka asettui nuoren miehen ja Kaarle Stuartin väliin. Mutta Crispin nauroi kylmästi vastaukseksi ja piti upseeria kurissa miekkansa kärjellä.
»Pois tieltä tai lyön sinut maahan», uhkasi keropää. »Etsin pahantekijää, Kaarlea.»
»Jos noilla jumalattomilla sanoilla tarkoitat hänen pyhää majesteettiaan, niin tiedä, että hän on siellä, minne sinä et koskaan tule — Jumalan huomassa.»
»Hävytön koira», huusi poika rynnätessään. »Pois tieltä!»
Heidän miekkansa yhtyivät ja hetken he mittelivät miekkojaan, kunnes Crispinin miekka välähti kuin salama sivulle ja upposi vastustajan kaulaan.
»Sinä tahdoit niin, hupsu hätikkö», hän sanoi ikään kuin anteeksi pyytäen.
Poika lensi takana olevien syliin ja pudotti kaatuessaan miekkansa, joka vieri aivan Crispinin jalkoihin. Ritari kumartui, ja kun hän taas seisoi suorana vihollisiaan vastassa, oli hänellä miekka kummassakin kädessä.
Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitten näki Crispin kauhukseen, kuinka musketin piippu kohosi häntä kohti hänen lähimmän ahdistajansa olan yli. Hän puri hammasta ajatellessaan mitä oli tulossa ja rohkaisi itseään sillä ajatuksella, että kuningas ehkä oli jo päässyt onnellisesti pakoon. Loppu oli käsissä, hän arveli, ja sopiva loppu, sillä hänen viimeinenkin toivonsa hyvityksen saamisesta oli mennyt — kokonaan tuhoutunut tämän onnettoman päivän tappiossa.
Mutta äkkiarvaamatta kajahti ääni, jonka raivo ja suru teki pelottavaksi, ja samalla lensi musketin piippu syrjään.