»No niin», sanoi hän, »me kiikumme huomenna ja sillä hyvä.»
Kenneth oli mennyt entiselle paikalleen nurkassa ja istui vaippaansa kääriytyneenä syvissä mietteissä, kauniit, nuoret kasvot tuskan poimuissa.
Kun Crispin katsahti häneen, heltyi hänen sydämensä aivan samalla tavalla kuin hänelle oli käynyt heidän ensi kerran tavatessaan Perthin linnan pihalla.
Hän muistutteli mielessään kohtauksen yksityiskohtia. Hän muisti, kuinka voimakkaasti poika oli vetänyt häntä puoleensa ja kuinka Kennethkin alussa näytti vastaavan samalla tavalla hänen tunteisiinsa, kunnes hän oppi tuntemaan tämän siksi hurjastelevaksi ja jumalattomaksi öykkäriksi, mikä hän oli.
Poika oli oikeamielinen ja jumalaapelkäävä, totuutta rakastava ja raitis, täynnä vakavia aatteita, joiden mukaan hän koetti elämänsä järjestää. Hän oli arvostellut Crispiniä tämän hillittömyyden mukaan ja Crispin, halveksien häntä piimäsuuna, oli vastannut tähän vastenmielisyyteen pilkalla ja samalla tuntenut pirullista iloa onnistuessaan lisäämään tuota vastenmielisyyttä joka käänteessä.
Kun Crispin tänä iltana katseli nuorta miestä ja muisti, että heidän oli yhdessä kuoltava aamulla, tunsi hän kohdelleensa häntä väärin, tunsi, että hänen käytöksensä nuorukaista kohtaan oli vain sitä hurjaa mellastelijaa, joka hänestä oli tullut, eikä gentlemannia, jona hän kerran oli pitänyt itseään.
»Kenneth», sanoi hän vihdoin ja hänen äänessään oli niin tavattoman lempeä sointi, että nuorukainen katsahti häneen hämmästyneenä. »Olen kuullut sanottavan, ettei ole vallan tavaton ilmiö, että ihmiset, jotka seisovat aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, koettavat saada korjatuksi edes jotakin siitä pahasta, mitä he elämänsä aikana ovat tehneet.»
Kennethiä värisytti. Crispinin sanat muistuttivat hänelle taas lähestyvää loppua. Crispin oli vaiti hetken, ikään kuin odottaen vastausta tai rohkaisevaa sanaa. Kun ei mitään kuulunut, jatkoi hän sitten:
»En ole mikään katuva syntinen teidän makunne mukaan, Kenneth. Olen elänyt elämäni — Jumala, mitä elämää! — ja samoin kuin olen elänyt, aion kuoliakin, pelkäämättä, vaihtamatta karvaa. Rohkeneeko kukaan väittää, että muutama tunti vietettynä ruikuttavassa rukouksessa korvaisi koko elämän kestäneen häikäilemättömän hurjastelun? Se on raukkojen oppia, sellaisten, joilla ei ole ollut voimaa elää elämäänsä omantuntonsa käskyjen mukaan ja joilta kuolemassa puuttuu rohkeutta puolustaa tekojaan. Minä en toki kavalla itseäni. Jos elämäni on ollut huono, niin ovat kiusauksenikin olleet vaikeat ja muun jätän Jumalan haltuun. Mutta eläessäni olen rikkonut monta ihmistä vastaan, monen sorjan miehen olen kevytmielisesti surmannut, minkä turhan vuoksi, minkä taas vihapäissäni. He eivät nyt ole tässä, ja vaikka olisivatkin, en sittenkään nyt voisi korjata tekemääni vääryyttä. Mutta te olette täällä ja niin vähän kuin anteeksipyyntöni merkinneekin, teen sen kuitenkin. Kun ensi kerran näin teidät Perthissä, oli aikomukseni saada teistä ystävä — tunne, jota en kahteenkymmeneen vuoteen ole kokenut ketään ihmistä kohtaan. Erehdyin, ja kuinkapa muuten olisi voinut käydäkään? Kyyhkynen ei pesiydy haaskalinnun kanssa.»
»Älkää sanoko enempää, sir», huudahti Kenneth todellakin liikuttuneena ja vielä enemmän ihmeissään merkillisestä nöyryydestä ihmisessä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt muuta kuin ylvästelevänä ja pilkallisena. »Pyydän teitä, älkää sanoko enempää, sillä sen vähäpätöisen pahan, mitä minulle olette tehnyt, annan yhtä mielelläni anteeksi kuin jos minä olisin teidän sijassanne pyytämässä sitä. Eikö niin ole kirjoitettu sanassakin?» ja hän ojensi kätensä.