»Hieman lisää täytyy minun kuitenkin sanoa, Kenneth», vastasi toinen tarttumatta ojennettuun käteen. »Sama tunne, joka valtasi minut Perthissä, valtaa minut taas. Ehkäpä se pohjautuu tietoon siitä, kuinka erilaisia me olemme. Ehkäpä näen teissä heijastuksen siitä, millainen minäkin kerran olin — kunnioitettava ja tosi. Mutta antakaamme sen olla. Aurinko menee tuolla jo mailleen emmekä me sitä toistamiseen näe. Se on minulle pieni asia. Minä olen väsynyt. Toivo on kuollut ja kun se on kuollut, mitä merkitsee silloin ruumiin kuolema? Mutta näinä viimeisinä hetkinä, jotka yhdessä olemme joutuneet viettämään, tahtoisin kuitenkin nauttia teidän arvonantoanne. Tahtoisin, että unhottaisitte entisen tylyyteni ja sen vääryyden, minkä ehkä olen teille tehnyt aina tuohon surkeaan juttuun saakka morsiamenne kirjeasiassa. Tahtoisin, että tietäisitte, että jos olenkin paha, niin olen sitä siinä määrin kuin paha maailma on minut siksi tehnyt. Ja huomisaamuna, kun lähdemme yhdessä pois, tahtoisin, että näkisitte minussa miehen, jonka seurassa kuoleminen ei ole häpeä.»
Taas nuorukainen värisi.
»Kerronko teille elämäkertani, Kenneth? Minulla on voimakas halu kerrata mielessäni onneton elämäni, ja antaessani ajatusteni puhjeta sanoiksi luulen niiden saavan enemmän eloa. Sitä paitsi kuluttanee puheleminen hieman jäljellä olevaa aikaamme, ja kun olette kuullut loppuun kertomukseni, niin teidän täytyy sanoa arvostelunne minusta, Kenneth. Mitä sanotte siihen?»
Huolimatta surkeasta tilastaan, johon pelko huomisesta päivästä oli hänet saattanut, vaikutti Galliardin uusi puheensävy nuorukaiseen siinä määrin, että hän oli miltei innostunut pyytäessään Crispiniä kertomaan. Ja siihen krouviritari ryhtyi.
Seitsemäs luku
Sir Crispin astui ikkunan luota, missä oli seisonut tähän saakka, karkean vuoteen ääreen ja heittäytyi sille pitkin pituuttaan. Kenneth istui ainoalla tuolilla, joka tuossa synkässä huoneessa oli käytettävissä. Galliardilta pääsi ruumiillisen tyydytyksen huokaus.
»Pyhä Yrjö, enpä tiennyt, että olin näin väsynyt», mutisi hän. Ja sitten hän painui äänettömäksi, otsa rypyssä kuin sillä, joka kokoo ajatuksiaan. Vihdoin hän alkoi, puhui tyynesti ja äänellä, jossa ei tuntunut liikutusta mutta jossa ehkä oli sitä enemmän lämpöä.
»Kauan sitten — kaksikymmentä vuotta — olin, kuten olen maininnut, kunniallinen nuorukainen, jonka silmissä maailma näytti kauniilta yrttitarhalta, täynnä aukeavia ruusuja, täynnä ihania toiveita. Sellaisia olivat ihanteenikin, Kenneth. Ne kuuluvat nuorille, ne ovat nuoruus itse, sillä kun ihanteemme ovat kadonneet, on nuoruutemmekin mennyt, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Pitäkää kiinni ihanteistanne, Kenneth, pitäkää ne aarteenanne, säilyttäkää ne tarkkaan niin kauan kuin te…»
»Uskallan vannoa, sir», vastasi nuorukainen katkera iva äänessään, »että säilytän ne ihanteet, jotka minulla on, kautta elämäni. Te unohdatte, sir Crispin.
»Saakeli, minä unohdin todellakin. Olin ajatuksissani kaksikymmentä vuotta takanapäin, ja huomispäivä ei ollut ensinkään lähellä.» Hän nauroi hiljaa, aivan kuin muistierehdys olisi huvittanut häntä.