Sitten hän jatkoi:
»Olin jaloimman gentlemannin, mitä konsanaan on elänyt, ainoa poika, vanhan kunnioitetun nimen, Englannin ylpeimmän linnan ja laajimpain alueiden perijä. Ne, jotka sanovat, että aamusta voi päättää päivän tavat, valehtelevat. En voi ajatella ihanampaa aamua kuin minun elämäni oli, en niin hukkaan mennyttä päivää enkä niin synkkää ehtoota. Mutta se sikseen.
Meidän maa-alueemme rajoittui pohjoispuolella toisen talon alueisiin, jonka kanssa olimme eläneet vihamielisissä väleissä ainakin parisataa vuotta. He olivat puritaaneja, ankaria ja ylpeitä jumalattomassa pyhyydessään. He pitivät meitä irstaina sen vuoksi, että nautimme siitä elämästä, jonka Jumala oli meille antanut, ja minulle kerrottiin, että viha oli saanut alkunsa juuri tästä. Kun olin teidän ikäisenne nuorukainen, Kenneth, eli kartanossa — meidän oli linna ja heidän oli kartano — kaksi nuorta vesaa, jotka eivät juuri paljoa ylläpitäneet kartanon vanhaa mainetta. He elivät siellä äitinsä kanssa — naisen, joka oli liian heikko pitääkseen heitä kurissa ja joka ei itsekään liene ollut mielipiteiltään äärimmäisen puritaaninen. He hylkäsivät esi-isiensä vuosisatoja käyttämät mustat puvut ja koreilivat kavaljeerien iloisissa pukimissa. He antoivat kiharainsa kasvaa, panivat sulkia majavannahkaisiin lakkeihinsa ja jalokiviä korviinsa. He joivat reippaasti ja räyhäsivät rohkeasti ja kaunistivat puhettaan voimakkailla kirouksilla, sillä kenenkään huulille eivät herjaukset tule niin helposti kuin sellaisten, joita nuoruudessa on liian paljon pakotettu hartaudenharjoituksiin. Minua he välttivät kuin ruttoa, ja kun me silloin tällöin tapasimme toisemme, oli tervehdyksemme yhtä vakava kuin kaksintaisteluun käyvien. Minä halveksin heitä raakoina ja heittiöinä luopioina enemmän kuin isäni koskaan oli halveksinut heidän isäänsä tekopyhänä, ja he taas puolestaan — tuntien vaistomaisesti mitä heistä ajattelin — vihasivat minua vielä hartaammin kuin heidän esi-isänsä olivat vihanneet minun esi-isiäni. Ja vielä loukkaavamman ja suututtavamman syyn vihaansa he luulivat löytävänsä siinä, että tiesivät maakunnan pitävän meitä parempina kuin heitä. Se oli heidän kunnialleen kova isku, mutta heidän kostonsa oli pian tuleva.
Sattui, että heillä oli serkku — tyttö, joka oli yhtä suloinen ja puhdas kuin he olivat vastenmielisiä ja rumia. Me tapasimme toisemme kedolla — tyttö ja minä. Silloin oli kevät — hyvä Jumala! Se on kuin eilispäivä! — emme muistaneet perintövihaa emmekä nimiä. Ensin tapasimme toisemme sattumalta, mutta sittemmin sopimuksesta, ei kerran eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Jumala, kuinka suloinen hän olikaan! Kuinka ihana olikaan koko maailma! Miten suloista oli elää ja olla nuori!
Me rakastimme toisiamme. Miten olisi muuten voinut ollakaan? Mitä meille merkitsivät perimätiedot, mitä vuosisataiset sukuvihat? Meidän tehtävämme oli sovittaa kaikki.
Menin isäni puheille. Hän kirosi minut ensin luonnottomana poikana, joka ei kuullut verensä ääntä. Mutta pyydettyäni ja polvillani rukoiltuani häntä nuorukaisen kaunopuheisella innolla — nuorukaisen, joka rakasti — ei hän enää kironnut. Ehkäpä hän muisti omaa nuoruuttaan, sillä hän käski minun nousta ja mennä kosimaan ketä halusin. Ei, hän teki enemmän. Ensimmäisenä kymmenessä polvessa astui hän kartanon kynnyksen yli. Hän meni minun puolestani pyytämään heidän serkkunsa kättä.
Silloin oli heidän vuoronsa tullut. Heidän luokseen, jotka olivat saaneet sen nöyryyttävän opetuksen, että olivat meitä huonompia, tuli nyt meikäläinen kosimaan. Heillä, joiden maakunnan mielestä piti vaieta silloin, kun joku meikäläisistä puhui, oli nyt tilaisuus sanoa ei. Ja he sanoivat sen myös. Mitä isäni heille vastasi, sitä en tiedä, mutta hyvin kalpea hän oli, kun tapasin hänet linnan portailla hänen palatessaan asialtaan. Tulisin sanoin kertoi hän loukkauksesta, jonka alaiseksi oli joutunut, ja viittasi sitten äänettömänä toledolaiseen miekkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli tuonut Espanjasta ja antanut minulle. Mutta minä ymmärsin. Hiljaa vedin neitseellisen terän huotrastaan ja luin siinä olevan espanjankielisen kirjoituksen, joka raivon ja häpeän kyynelten vuoksi näytti aivan epäselvältä. Kirjoitus oli ylpeä, vaistomainen ilmaus uljainta espanjaa — 'Aiheetta älä paljasta minua; kunniatta älä pane minua huotraan.' Ajattelemisen aihetta siinä oli yllin kyllin. Vannoin, että kunniaa ei tulisi puuttumaan, ja tuo uljas miekka vyölläni lähdin ensimmäiseen taisteluun.»
Sir Crispin pysähtyi ja häneltä pääsi huokaus, jota seurasi katkera nauru.
»Sen miekkani menetin vuosia sitten», sanoi hän miettivänä. »Miekka ja minä olemme elämäni aikana olleet läheisiä ystäviä, mutta se on ollut karkeampitekoinen eikä siinä ole ollut mitään kirjoitusta, joka muistuttaisi miehen omaatuntoa ja estäisi häntä tulemasta epäkelvoksi.»
Hän nauroi taas ja unohtui miettimään, kunnes Kenneth jälleen herätti hänet siitä.