»Kertomuksenne, sir», hän muistutti.
Hämärän varjot alkoivat jo laskeutua heidän komeroonsa, ja kun Crispin kääntyi nuorukaiseen päin, ei hän saattanut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen äänensä oli ollut innokas ja Crispin huomasi, että hän kurkotti päätään eteenpäin ja että hänen silmänsä loistivat kuumeentapaisesti.
»Juttu kiinnostaa mieltänne, vai kuinka? Ah niin, päätä pahkaa lähdin kartanoon ja tulisin sanoin vaadin noilta koirilta hyvitystä loukkauksesta, jonka he olivat aiheuttaneet meidän huonekunnallemme. Uskotteko, Kenneth, että he kieltäytyivät siitä? He pelastivat kurjan henkensä pakoilemalla pilkkasanojen taakse. He eivät tahtoneet taistella poikasen kanssa, sanoivat he ja käskivät minun kasvattaa partani kyllin pitkäksi, ennen kuin kallistaisivat korvansa vaatimuksilleni.
Sata kertaa katkerampi oli häpeäni ja raivoni palatessani sieltä kuin sinne mennessäni. Isäni kehoitti minua säilyttämään muiston siitä kypsyneempään ikään, jolloin voisin pakottaa heidät kuulemaan minua, ja minä vannoin tekeväni sen niin totta kuin taivas minua auttakoon. Hän kehoitti minua myös karkottamaan mielestäni ajatuksen ja toivon liiton rakentamisesta heidän serkkunsa kanssa, ja vaikka en silloin vastannutkaan mitään, lupasin kuitenkin sydämessäni noudattaa hänen neuvoaan. Mutta minä olin nuori — tuskin kahtakymmentä. Oltuani viikon näkemättä tyttöäni tulin miltei sairaaksi epätoivosta. Vihdoin tapasin hänet kalpeana ja itkusilmin eräänä iltana ja rohkeuden ja toivottomuuden puuskauksessa heittäydyin hänen jalkoihinsa ja rukoilin häntä pysymään minulle uskollisena ja odottamaan, ja hän, tyttöparka, vannoi sen omaksi turmiokseen. Te rakastatte itse, Kenneth, voitte siis käsittää sen kärsimättömyyden, joka minut silloin valtasi. Kuinka voisin odottaa? kysyin häneltä.
Noin viidenkymmenen mailin päässä linnasta oli aivan keskellä maitamme pieni maatila, jonka olin saanut äitini sisarelta. Sinne minä pyysin häntä tulemaan kanssani. Hankkisin papin, joka vihkisi meidät, ja siellä me sitten eläisimme jonkin aikaa onnellisina rakkaudessa kahden. Rakastavan kekseliäisyydellä kuvasin tulevan elämämme niin ihanaksi, että hän sen lumoamana meni ansaan. Me pakenimme kolme päivää myöhemmin.
Meidät vihittiin eräässä kylässä, joka kuului linnalle, ja sen jälkeen matkustimme nopeasti ja esteettä pieneen kotiimme. Siellä, yksinäisyydessä, ainoastaan kahden palvelijan seurassa, joihin saatoin luottaa, elimme ja rakastimme vuoden, lyhyen kuten onni ainakin, mutta autuaan. Hänen serkkunsa eivät tienneet mitään maatilan olemassaolosta, ja vaikka he etsivät maat ja mannut monen mailin laajuudelta, eivät he löytäneet mitään. Isäni tiesi asiasta — kuten myöhemmin totesin — mutta ajatellen, ettei tehtyä saa tekemättömäksi, hän rauhoittui. Seuraavana keväänä meille syntyi lapsi, ja onnemme teki kodistamme taivaan. Kuukauden kuluttua lapsen syntymästä tuli onnettomuus. Olin poissa kotoa, yksin nauttien metsästyksen huvista. Palvelijani oli matkalla lähimmässä kaupungissa, josta hänen piti palata vasta seuraavana päivänä. Olen usein kironnut ajattelemattomuuttani, joka sai minut ottamaan pyssyni ja menemään metsään jättämättä vaimolleni muuta suojelijaa kuin heikon naisen.
Palasin kotiin aikaisemmin kuin olin aikonut, ehkäpä jonkun enkelin toimesta, joka koetti saada minut ajoissa kotiin. Mutta tulin liian myöhään. Portilla näin kaksi hevosta, joilla juuri oli ratsastettu, synkät aavistukset rinnassani kiiruhdin avonaisesta ovesta sisään. Siellä — Jumala, miten tuskallista — näin rakastettuni makaavan pitkällään lattialla, ammottava miekanhaava rinnassaan ja veri lammikkona ympärillään. Hetken seisoin tyrmistyneenä, kauhun valtaamana, sitten seinän vierestä kuuluva liikehtiminen herätti minut ja näin hänen murhaajiensa kyyristelevän siinä paljastetut miekat kädessään.
Tuona hirveänä hetkenä, Kenneth, koko luonteeni muuttui. Oltuani aina ennen ystävällinen ja jalo minusta tuli nyt se hillitön, intohimoinen olio, jollaisena minut tunnette. Kun näin hänen serkkunsa, tunsin veren kiehuvan suonissani, purin hampaani yhteen, lihakseni puristuivat kokoon, käteni tarttui vaistomaisesti pyssyn piippuun raivoisasti kuin peto, joka aikoo hyökätä ahdistajansa kimppuun. Hetken seisoin heiluttaen pyssyäni, ja katsoen heihin tiukasti pidin noiden kurjimusten katseet lumottuina. Sitten hypähdin karjahtaen heidän kimppuunsa, pyssyn piippu korkealla pääni yläpuolella. Ja niin totta kuin Jumala elää, Kenneth, olisin lähettänyt heidät suoraa päätä helvettiin, ennen kuin he olisivat ennättäneet nostaa kättään tai huutaa estääkseen minua. Mutta hypätessäni lipesi jalkani rakastettuni vereen ja kaatuessani jouduin aivan hänen viereensä. Lintupyssyni oli pudonnut kädestäni ja lentänyt rämähtäen seinään. Tuskin tiesin mitä tein, mutta maatessani siinä hänen vieressään valtasi minut äkkiä ajatus, että en enää halunnut nousta siitä ja että olin jo elänyt liian kauan. Johtui mieleeni, että nuo raukat nähtyään minun kaatuvan ehkä tekisivät lopun minunkin elämästäni. Toivoin sitä hetken mielettömyydessä, sillä en yrittänytkään nousta enkä puolustautua. Sen sijaan puristin rakastettuni syliini ja hänen kylmää poskeaan vasten painoin kasvoni, jotka olivat miltei yhtä kylmät. Siten makasin, eikä minun tarvinnut odottaa heitä kauan. Miekka tunkeutui ruumiini läpi, selästä rintaan, ja se, joka sen työnsi, kirosi minua rumalla kirouksella. Huone kävi hämäräksi, pian se heilahteli ja seinät näyttivät kaatuvan, korvissani suhisi oudosti ja sitten kuulin lapsen itkua. Sen kuullessani tunsin epämääräistä toivoa saada voimia noustakseni pystyyn. Aivan kuin kaukaa kuulin toisen teurastajista huutavan. »Kiiruhda, katkaise tuolta kirkuvalta sekasikiöltä kaula!» ja silloin lienen mennyt tiedottomaksi.
Kenneth värisi kauhusta.
»Hyvä Jumala, kuinka kauheaa!» huudahti hän. »Mutta tehän saitte kostaa, sir Crispin. Saittehan kostaa!» toisti hän innokkaasti.