»Kun tulin tajuihini», jatkoi Crispin aivan kuin ei olisi kuullut Kennethin huudahdusta, »oli talo tulessa, heidän sytyttämänään, jotta heidän ruma tekonsa olisi jäänyt todistamattomaksi. En tiedä varmaan mitä tein. Olen koettanut muististani urkkia sitä, mutta turhaan. Minkä ihmeen voimalla ryömin ulos, en voi sanoa, mutta aamulla löysi palvelijani minut pihamaalta pitkälläni muutaman jalan päässä talon mustuneista raunioista.
Jumala tahtoi, että jäisin eloon, mutta meni kokonainen vuosi, ennen kuin olin kutakuinkin ennallani, ja silloinkin olin niin muuttunut, että oli vaikea tuntea minua samaksi iloiseksi, voimakkaaksi nuorukaiseksi, joka vuosi sitten eräänä kauniina aamuna oli lähtenyt pyssy olalla metsästämään. Tukassani oli yhtä paljon harmaita hiuksia kuin siinä nytkin on, vaikka olin vain kahdenkymmenen ikäinen. Kasvoni olivat yhtä arpiset ja kuluneet kuin olisin elänyt kaksi sen vertaa. Palvelijani pelasti minut elämälle, mutta tänä iltana tekee mieleni kysyä, olenko oikeastaan hänelle paljonkaan kiitollisuuden velassa.
Heti kun olin saanut kylliksi voimia, menin salaa kotiin toivoen, että ihmiset yhä pitäisivät minua kuolleena. Isäni oli paljon vanhentunut surusta, mutta hän oli sanomattoman hellä ja ystävällinen minua kohtaan. Häneltä kuulin, että vihamiehemme olivat lähteneet Ranskaan. Näytti siltä kuin he olisivat pitäneet viisaimpana pysyä poissa vähän aikaa. Isäni oli saanut tietää, että he olivat Pariisissa; ja sinne päätin minä oikopäätä seurata heitä. Turhaan koetti isäni estellä minua, turhaan hän koetti kehoittaa minua ennemmin valittamaan kuninkaalle Whitehallissa ja pyytämään häneltä oikeutta. Olisin ollut viisas, jos olisin noudattanut hänen neuvoaan, mutta minä paloin halusta saada omin käsin kostaa heille ja sen vuoksi lähdin Ranskaan. Kaksi päivää tuloni jälkeen Pariisiin satuin onnettomuudekseni sekaantumaan erääseen katumellakkaan ja tulin vahingossa surmanneeksi miehen — hän oli ensimmäinen niistä monista, joiden seuraan itsekin huomenna lähden. Juttu oli vähällä maksaa henkeni, mutta toinen noista ihmeistä, jotka ovat pidentäneet elämääni, lähettikin minut kaleeriorjaksi Välimerelle. Se puuttui vielä kaiken sen jälkeen, mitä jo olin kärsinyt!
Kaksitoista pitkää vuotta uurastin airon tyvessä ja odotin. Jos saisin elää, oli aikomukseni palata Englantiin. Ja jos pääsisin sinne, niin voi niitä, jotka olivat tuhonneet elämäni — ruumiini ja sieluni. Minä elin ja tulin takaisin. Kansalaissota oli juuri syttynyt ja minä tarjosin miekkani kuninkaan käytettäväksi. Tulin myös kostaakseni, mutta se sai odottaa. Sillä välin oli kostettavani kasvanut. Menin kotiini, mutta havaitsinkin, että linna oli anastajien käsissä — vihamiesteni käsissä. Isäni oli kuollut; hän kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen kun olin lähtenyt Ranskaan. Murhaajat olivat esittäneet vaatimuksen, että koska olin nainut heidän serkkunsa, joka oli kuollut samoin kuin minäkin, he olivat lähimmät sukulaiset, siis ainoat lailliset perilliset. Parlamentti hyväksyi heidän vaatimuksensa ja he saivat omistusoikeuden linnaan. Mutta kun minä tulin kotiin, olivat he poissa tarjoamassa apuaan parlamentille, joka heille oli tehnyt niin suurenmoisen palveluksen. Sen vuoksi päätin antaa kostoni odottaa, kunnes sota olisi loppunut ja parlamentti hävinnyt. Sadoissa otteluissa kunnostauduin häikäilemättömyyteni avulla samoin kuin herätin muina aikoina huomiota elostelullani.
Ah, Kenneth, te olette ollut kova minulle vikojeni vuoksi, lasin väärinkäytön ja muun vuoksi. Mutta voitteko vielä olla kova minulle, kun tiedätte mitä olen kärsinyt ja minkä kuorman kurjuutta kannan hartioillani? Minä, jonka elämä tuhoutui niin perin pohjin, ettei pelastusta ollut ajateltavissakaan, joka elin vain saadakseni katkaista niiden kurkut, jotka niin korvaamattomasti olivat minua vastaan rikkoneet. Ajatteletteko vieläkin, että oli kovin kehnoa, niin anteeksiantamaton loukkaus, että etsin siunattua lievitystä viinilasista, taivaallista unhotusta, jota sen väärinkäyttö minulle tarjosi? Onko kumma, että sain kuninkaan ratsumiehistä villeimmän huimapään maineen? Mitäpä minulla muutakaan oli?»
»Kokemuksenne ovat todellakin surulliset», sanoi nuorukainen äänellä, joka tuntui osaaottavalta. Mutta siinä oli kuitenkin jotain pidätettyä, joka loukkasi krouviritaria. Hän kääntyi toveriinsa päin, mutta ei pimeyden vuoksi saattanut nähdä hänen kasvojaan.
»Kertomukseni on valmis, Kenneth. Lopun voitte arvata. Kuningas ei menestynyt ja minun oli pakko paeta Englannista muiden kanssa, jotka pelastuivat niiden teurastajien käsistä, jotka sitten tekivät Kaarlesta marttyyrin. Astuin suuren Condén alaisena Ranskan palvelukseen ja näin monta uljasta taistelua. Tuli sitten Bredan neuvottelu ja Kaarle Toiselle kutsu takaisin Skotlannin valtaistuimelle. Lähdin taas ottamaan osaa hänen kohtaloihinsa, samoin kuin olin tehnyt hänen isäänsä nähden, sillä arvelin siten parhaiten edistäväni omia tarkoituksiani. Jos Kaarlella olisi ollut menestystä, olisin saanut omaisuuteni takaisin ja koston hetki olisi ollut lähellä. Tämä päivä on tuhonnut viimeisenkin toivon kipinän. Huomenna tähän aikaan ei sillä enää ole mitään merkitystä. Sittenkin antaisin paljon, jos saisin mahdollisuuden kuristaa nuo kaksi koiraa ennen kuin pyöveli kuristaa minut.»
Syntyi äänettömyys, ja molemmat miehet istuivat raskaasti hengittäen hämärässä.
»Olette kuullut kertomukseni, Kenneth», sanoi Crispin vihdoin.
»Olen kuullut sen, ja Jumala tietää, että säälin teitä, sir Crispin.»