»Jokeen tietenkin. Se on ainoa keino.»
»Hyvä Jumala, minä en uskalla. Se on kauhea hyppäys.»
»Pitempi kyllä, sen tunnustan, kuin se, jonka he tunnin perästä teille valmistavat, jos jäätte tänne. Mutta se viekin aivan toisaalle.»
Nuorukaisen suu oli kuiva. Hänen silmänsä hehkuivat ja jäsenensä värisivät kylmästä, mutta ei syyskuun kylmästä.
»Minä koetan sitä», mutisi hän hampaat kalisten. Sitten hän ikkunaan viitaten tarttui lujasti Galliardin käsivarteen.
»Mikä teitä nyt vaivaa?» kysyi Crispin ärtyisenä.
»Päivä, sir Crispin. Aurinko nousee.» Crispin katsoi. Taivaan tummuuteen oli ilmestynyt valoisa juova.
»Nopeasti, sir Crispin, nyt ei ole hukattava aikaa vähääkään. Pappihan sanoi tulevansa päivännousun aikaan uudelleen.»
»Antakaa hänen tulla», vastasi Galliard julmasti mennessään ikkunan luo.
Hän tarttui alempaan poikkirautaan laihoilla, mutta jäntevillä käsillään ja asettaen polvensa muuria vasten pani kaikki mahtavat voimansa käytäntöön — sen pelottavan voiman, jonka hän kaleeriorjana ollessaan oli hankkinut ja jota ei edes hänen hurjasteleva elämänsäkään ollut voinut vähentää. Hän tunsi, että hänen lihaksensa olivat jännityksestä katketa, hiki nousi hänen otsalleen ja hänen hengityksensä kävi korahtelevaksi.