Liike, jonka hän vastatessaan teki, oli kohtalokas.
Vaistomaisesti oli hän viitannut peukalollaan akkunaan päin ja veti siten sotilaan huomion siihen suuntaan. Miehen katse osui katkaistuun ristikkorautaan ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus.
Ellei hän olisi ollut hölmö, olisi hän heti arvannut, miten se oli tapahtunut, ja havaittuaan sen olisi hänen pitänyt ajatella kahdesti, ennen kuin uskaltautui sellaisen miehen ulottuville, joka sillä tavalla pystyi käsittelemään rautakankia. Mutta hän oli hidastuumainen tyhmyri ja sen vuoksi ei hän hämmästykseltään päässyt ajattelun alkuun. Hän astui huoneeseen ja sitten ikkunan luo tutkiakseen tarkemmin katkennutta tankoa.
Kenneth seurasi häntä kauhun ja epätoivon katsein. Heiltä oli nyt viimeinenkin toivo mennyt. Sitten hän yhtäkkiä oli näkevinään, että Crispin voimakkaalla loikkauksella oli makuultaan hypännyt sotilaan kimppuun.
Lyhty kirposi miehen kädestä ja vieri Kennethin jalkoihin. Sotilas oli alkanut huutaa, mutta se muuttui äkkiä korahteluksi, kun Galliardin sormet puristuivat hänen henkitorvensa ympäri. Mies oli suurikokoinen ja raivoisasti vastustaessaan hän vei Galliardia sinne tänne huoneessa. Yhdessä he törmäsivät pöytään, joka olisi rämähtäen mennyt nurin, ellei Kenneth olisi saanut siitä kiinni ja hiljaa työntänyt sitä seinän viereen.
Molemmat miehet olivat nyt vuoteella. Crispin oli arvannut, että sotilaan tarkoituksena oli heittäytymällä kovalle lattialle aikaansaada aseistuksellaan niin kova kolina, että se olisi herättänyt alla olevien huomion ja siten ehkä tuonut apua. Estääkseen tämän oli Galliard kääntänyt hänet vuoteeseen päin ja paiskannut hänet sille. Siinä hän painoi polvellaan miehen rintaa vasten ja puristaen keropäätä kurkusta painoi peukaloaan hänen henkitorveaan vasten.
»Ovi, Kenneth!» käski hän kuiskaten. »Ovi kiinni!» Turha oli ratsumiehen yritys vapautua tukehduttavasta otteesta. Hänen ponnistuksensa kävivät jo heikommiksi. Hänen kasvonsa punoittivat ja verisuonet pullistuivat kuin köysi hänen ohimoillaan ja näyttivät olevan ratkeamaisillaan, hänen silmänsä olivat putkahtaa päästä ulos kuin hummerilla ja hänen suunsa oli kauhun irveessä. Sittenkin takoivat hänen kantapäänsä makuusijaa ja sittenkin hän yhä yritti. Sormillaan hän repi kurkkuaan puristavia käsiä ja raapi niitä kynsillään, kunnes niistä tihkui veri. Mutta Galliard piteli häntä lujasti ja hymysuin — pirulliselta hymyltä se näytti puoleksi tukehtuneesta miesparasta — hän katseli uhriaan.
»Joku tulee!» läähätti Kenneth äkkiä. »Joku tulee, sir Crispin!» kertasi hän väännellen käsiään mielettömästi.
Galliard kuunteli. Askeleita kuului lähestyvän. Sotilas kuuli ne myös ja ryhtyi uudelleen ponnistamaan.
Silloin Crispin puhui.