»Miksi seisotte siinä kuin hölmö?» murahti hän. »Sammuttakaa valo — ei, ehkäpä tarvitsemme sitä. Heittäkää päällystakkinne sen päälle! Pian, pian, mies!»
Askelet tulivat lähemmäksi. Nuorukainen oli noudattanut hänen käskyään ja he olivat nyt pimeässä.
»Asettukaa oven luo», kuiskasi Crispin. »Hyökätkää hänen päälleen heti kun hän tulee, ja pitäkää huoli siitä, ettei hän päästä mitään ääntä. Ottakaa häntä kurkusta, ja jos teille on elämänne kallis, niin älkää antako hänen päästä livistämään.»
Askelet pysähtyivät. Kenneth hiipi hiljaa paikalleen. Sotilaan vastus loppui äkkiä, ja Crispin päästi otteensa hänen kurkustaan. Vetäen sitten tyynesti sotilaan miekan tupesta hän tunnusteli miehen haarniskan hihnoja ja alkoi leikellä niitä poikki. Hänen sitä tehdessään ovi avautui. Käytävässä palavan lampun valoa vasten he näkivät kynnyksellä mustan olennon, jolla oli korkea hattu päässä. Sitten tervehti pappi heitä laulavalla äänellään.
»Hetkenne on lyönyt», ilmoitti hän.
»Onko jo aika?» kysyi Galliard vuoteeltaan ja kysyessään hän siirsi varovasti sotilaan rintavarustuksen syrjään ja asetti kätensä hänen sydämelleen. Se löi vielä hiljaa.
»Tunnin kuluttua teitä tullaan hakemaan», vastasi pappi, ja Crispin ihmetteli kärsimättömänä, mitä Kenneth teki.
»Katukaa siis syntejänne, kurjat pahantekijät, niin kauan kuin…»
Hän keskeytti äkkiä ja heräsi uskonnollisesta hartaudestaan outoon huomioon, että oli pimeä ja että vartija oli poissa.
»Mitä on…», aloitti hän. Sitten Galliard kuuli lyhyen hengenvedon ja sitä seuraavan mätkähdyksen, kun kaksi miestä kaatui kieritellen huoneen lattialle.