»Takaisin!» murahti Galliard, »takaisin, mies!»
Mutta he ennättivät ajoissa.
Kurkistaessaan kaiteen yli he näkivät kahden ratsumiehen tulevan vartiohuoneesta ja menevän hallin poikki ulko-ovelle. Salpa nousi ja ketju ratisi, sitten seurasi saranoiden narina, ja kivisellä lattialla kilisivät kannukset ja kolisivat askelet tulijain astuessa eteiseen.
»Onko kaikki kunnossa?» kuului ääni, josta Crispin tunsi eversti Priden.
Kysymystä seurasi myöntävä vastaus.
»Onko pappi käynyt pahantekijäin luona?»
»Master Toneleigh on paraikaa heidän luonaan.»
Hallissa saattoi Crispin sitten erottaa eversti Priden hahmon sekä kolme muuta miestä, jotka olivat tulleet hänen kanssaan. Mutta hänellä ei ollut paljoakaan aikaa katsella heitä, sillä everstillä oli kiire.
»Menkäämme, hyvät herrat», kuuli Crispin hänen sanovan, »viekää minut heidän koppiinsa. Tahtoisin nähdä heidät, ainakin toisen heistä, ennen kuin hän kuolee. Heidät hirtetään siinä, missä moabiitit hirttivät Givesin toissa päivänä. Jos minulla olisi valta — mutta — valaise tietä, mies!»
»Hyvä Jumala», äännähti Kenneth, kun sotilas astui ensimmäiselle portaalle. Sisimmässään lausui Crispin pelottavan kirouksen. Ensi silmäyksellä näytti hänestä siltä kuin ei olisi ollut enää muuta keinoa jäljellä kuin antaa vangita itsensä uudelleen. Hänen mielessään välähti, että noita toisia oli viisi ja että hän oli yksin, sillä hänen toverinsa oli aseeton. Ajatuksen nopeudella hän punnitsi pakomahdollisuudet. Hän huomasi, että jos hän jäisi paikalleen, olivat ne sangen pienet, ja ajatellessaan hän katseli koko ajan ympärilleen. Valaistus oli heikko, mutta hänellä oli tarkka näkö, ja vaaran läheisyys terästi sitä yhä. Osaksi hänen silmänsä ja osaksi hänen vaistonsa sanoivat hänelle, että tuskin kuuden jalan päässä täytyi olla oven, ja jos taivas sen sallisi, niin se oli auki ja sen takaa heidän täytyi hakea suojaa. Sekin mahdollisuus iski hänen suunnitelmien myllertämiin aivoihinsa, että huoneessa saattoi olla asukkaita. Mutta sekään ei saanut häntä pelottaa. Siinä oli kuitenkin pienempi vaara, ja muuta valinnan varaa hänelle ei jäänyt. Hän oli päättänyt kaiken jo ennen kuin sotilas oli jalallaan astunut kolmannelle askelmalle ja ennen kuin eversti oli alkanut nousunsa. Kenneth seisoi pelon järkyttämänä, katsellen kuin noiduttu vaaran lähestymistä.