Mutta tyyni, järkähtämätön Crispin jatkoi matkaansa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän laski, että vaikka joku olisi noussutkin lähestyäkseen ovea, ei pysähtyminen kuitenkaan olisi hyödyttänyt mitään. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli mennä ohi ennen kuin ovi ehkä avautui kokonaan.
Rohkean miehen kanssa kulkeminen vaaranalaisissa paikoissa ei voi olla aiheuttamatta luottamusta hänen tyyneyteensä ja sen kautta hänen menestykseensä. Niin oli Kennethinkin laita nyt. Pitkän solakan miehen järkähtämätön eteneminen veti nuorukaisen vastustamattomasti perässään huolimatta pelosta, jota hän tunsi. Ja onnellista oli Kennethille, että niin oli. He pääsivät vihdoin portaita alas, olivat vartiohuoneen oven luona ja menivät onnellisesti sen ohi. Sitten he hiipivät hitaasti, kiusallisen hitaasti — välttääkseen askeltensa kaiun kivisellä lattialla — hallin poikki ovelle, joka tiesi heille vapautta. Hitaasti, askel askelelta he kulkivat, ja joka askelella Crispin katsahti taakseen valmiina hyökkäämään heti kun heidät olisi keksitty. Mutta se oli turhaa. Ääneti ja turvallisesti he pääsivät ovelle. Crispinin iloksi se oli lukitsematon. Rauhallisesti hän avasi sen ja tyynen ritarillisesti kehoitti hän kohteliaalla viittauksella toveriaan astumaan sisään ensin pitäessään ovea auki ja samalla sekä silmin että korvin huolehtiessaan turvallisuudesta.
Tuskin oli Kenneth astunut huoneeseen, kun ylhäältä kuului äänekästä ja kiihkeätä puhetta, joka selvästi ilmaisi, että heidän pakonsa oli huomattu. Sitä seurasi jalkojen kolina alhaalta vartiohuoneesta, ja Crispin ehti tuskin loikata huoneeseen toverinsa perässä ja sulkea oven, kun ratsumiehet syöksyivät halliin ja siitä ylös portaita huutaen ja meluten.
Huoneessa, jossa he nyt olivat turvassa, Crispin nauroi hiljaa itsekseen ja vieden kättään pitkin oven sivua löysi salvan ja telkesi sillä oven.
»Saakeli», mutisi hän, »sepä oli tiukka paikka! Huutakaa vain, senkin keropäät», jatkoi hän sitten, »huutakaa itsenne käheiksi, senkin varikset! Vai piti teidän hirttää meidät samaan paikkaan, johon Giveskin vedettiin!»
Kenneth veti häntä takin, hihasta ja kyseli: »Mitä nyt?»
»Nyt menemme ikkunasta, jos suvaitsette», vastasi Crispin.
He menivät huoneen poikki ja hetkistä myöhemmin olivat laskeutuneet kapealle, käsipuulla varustetulle polulle, joka kulki joen rantaa pitkin ja jonka Crispin oli edellisenä iltana huomannut vankilansa ikkunasta. Hän oli myös huomannut, että saman polun vieressä, noin sadan askelen päässä oli ollut vene, joka oli kiinnitetty rantaan vieviin portaisiin, ja sitä kohti hän nyt kiiruhti Kennethin seuratessa kintereillä. Polku kulki sinnepäin alamäkeä, joten heidän saapuessaan polun päähän ei vesi ollut kuuttakaan jalkaa alempana. Muutamalla askelella he olivat veneen kiinnityspaikalla, jossa vene onneksi yhä oli.
»Nyt veneeseen, Kenneth», komensi Crispin. »Kas niin, minä otan airot ja pysyttelen rantapenkeren suojassa siltä varalta, että nuo hölmöt sattuisivat katsomaan vankilan ikkunasta joelle päin. Jumaliste, Kenneth, olen nälkäinen kuin susi ja niin kuiva — oh, yhtä kuiva kuin Gives oli pyytäessään viimeistä ryyppyään. Kunpa taivas sallisi, että sattuisimme johonkin taloon, jossa kristillinen ihminen saisi aterian ja tuopin olutta. Ihme, että minulla oli voimia tulla portaita alas. Saakeli, kuinka huono toveri tyhjä vatsa on uhkarohkeassa yrityksessä. Hei! Poika, ole varuillasi! No tottavie, nyt on piru, eikös tuo piimäsuu olekin pyörtynyt!»
Yhdestoista luku