»Ja kuka on syypää siihen, että te näette hänessä niin paljon vikoja?»
»Kuka sitten?»
»Te itse, Cynthia. Te kohtelette häntä huonosti. Jos hänen käytöksessään on moittimista, niin moite lankeaa teihin. Te olette liian ankara ja hän — innokkaassa halussaan esiintyä teidän mieliksenne — on menettänyt arvostelukykynsä kokonaan.»
»Onko isäni pyytänyt teitä sanomaan tämän minulle?»
»Minulla ei ole kunniaa nauttia isänne luottamusta siinä määrin. Ei, ei, Cynthia. Minä puhun pojan puolesta sen vuoksi, että — en tiedä oikein minkä vuoksi.»
»On väärin puhua jonkun puolesta, kun ei tiedä minkä vuoksi se tapahtuu. Jättäkäämme urhea Kenneth. Minulle on kerrottu, sir Crispin» — ja tyttö loi loistavat silmänsä mieheen tavalla, joka olisi saanut kuvapatsaankin vastaamaan — »että te olitte kuninkaallisessa armeijassa tunnettu krouviritarin nimellä.»
»Se on kerrottu totuudenmukaisesti. Mitä siitä?»
»Mitäkö siitä? Punastutteko ajatellessanne sitä?»
»Minäkö — punastuisin?» Hän räpäytti silmiään ja ne olivat täynnä
huumoria, kun ne kohtasivat tytön vakavan, miltei surullisen katseen.
Sitten hän purskahti räjähtävään nauruun ja pelotti lentoon lokkiparven
Sheringhamin kalliolta heidän altaan.
»Oh, Cynthia! Te tapatte minut!» huohotti hän naurun lomassa. »Kuvitelkaahan mielessänne Crispin Galliard punastumassa ja tirskumassa kuin koulutyttö ensimmäisen rakastettunsa ahdistamana. Kuvitelkaa mielessänne sitä, sanon minä. Yhtä helposti voitte kuvitella vanhan Lusiferin visertämässä litaniaa jonkin keropään pastorin ylösrakennukseksi.»