Tytön silmät kävivät ankaran moittiviksi.
»Tuollainen te olette aina. Te nauratte, laskette leikkiä ja pilkkaatte kaikkea. Uskon, että te alusta pitäen olette ollut sellainen ja sen vuoksi olette nyt siinä asemassa kuin olette.»
Taas Crispin nauroi, mutta nyt katkerasti.
»Ei, suloinen neiti, olette väärässä, kokonaan väärässä. Oli kerran aika — ah, se on niin raukkamainen sana, tuo oli kerran aika! Jättäkää minulle menneisyys, Cynthia. Se on kuollut ja kuolleista ei saa puhua pahaa», hän laski leikkiä.
»Mitä teidän menneisyydessänne on», tiedusteli tyttö itsepintaisesti, »mikä siinä on, joka on vienyt siinä määrin vinoon luonteen, josta olen varma, että se oli kerran — ja vieläkin on ylevä ja jalo? Mikä teidät on saattanut sille tasolle, jolla nyt olette — teidät, joka olette syntynyt johtamaan, joka…»
»Lopettakaa, lopettakaa jo, lapsi», pyysi Crispin.
»Ei, kertokaa minulle se. Istukaamme tähän.» Ja vetäen häntä hihasta tyttö istuutui kivelle ja tarjosi miehelle paikan vierellään nurmella. Puoleksi nauraen ja huoahtaen Crispin totteli häntä ja istahti hänen viereensä kalliolle syysauringon iltahohteeseen.
Hiljaisuus vallitsi heidän ympärillään ja sitä korosti pikemmin kuin häiritsi verkkojaan paikkailevan kalastajan hiljainen laulu lahdenpoukamassa, laineitten säännöllinen loiskinta rannan kiviä vasten ja lokkien huuto heidän päänsä yllä. Crispinin ruumiillisten silmien edessä oli laaja erämaa vettä ja taivasta ja hänen sielunsa silmissä kuvastui kolmenkymmenenkahdeksan vuoden lohduton erämaa.
Hän oli suuressa kiusauksessa puhua. Tytön myötätunto viekoitteli häntä, sillä se oli hänelle kuin janoon kuolevalle vesi. Voimakas, epämääräinen kaipaus houkututti häntä kertomaan saman kertomuksen, jonka oli kertonut Kennethille, päästäkseen siten tytön silmissä parempaan valoon ja saadakseen hänet näkemään, että hän olikin vajonnut syvälle, ei se ollut niinkään paljon hänen omaa syytään kuin toisten. Kiusaus veti häntä järjettömään tekoon, mutta hän pidättyi siitä muistaessaan vihdoin, että ne, jotka olivat syypäät hänen alennustilaansa, olivat tytön omia sukulaisia. Mielihalu meni ohi. Hän nauroi hiljaa ja pudisti päätään.
»Siinä ei ole mitään, jota voisin kertoa teille, lapsi. »Puhukaamme mieluummin Kennethistä.»