»Mistä velvollisuuksista? Mistä te puhutte?» Ja nousevan harmin puna levisi tytön kauniille kasvoille.
»Tahdon puhua selvemmin», sanoi Crispin järkkymättä. »Nuorukainen oli kihloissa kanssanne. Hän on sydämeltään hyvä poika, kunniallinen ja kunnioitettava nuori mies — toisin ajoin ehkä hieman liian kunniallinen ja kunnioitettava — mutta olkoon. Tyydyttääksenne hetken mielijohdetta, oikkua, alatte te häntä pilkata, kuten teidän sukupuolenne tapa on, kun olette saaneet miehen suorastaan orjaksenne. Tästä tekee poikaparka, joka on kokonaan tietämätön naisten oikuista, sen päätelmän, ettei hän enää ole teidän suosiossanne, ja voittaakseen sen takaisin, ainoan mikä hänelle maailmassa on jonkin arvoinen, hän käyttäytyy hölmömäisesti. Te pilkkaatte häntä uudelleen — juuri tämän vuoksi. Hän on teistä mustasukkainen kuin kana poikasistaan.»
»Mustasukkainen?» kertasi Cynthia.
»Niin juuri, mustasukkainen, ja niin pitkälle hän menee siinä, että on mustasukkainen minullekin», huudahti Crispin äärimmäisen pilkallisella äänellä. »Ajatelkaa — hän on mustasukkainen minulle — miehelle, jota sanotaan krouviritariksi!»
Tyttö ajatteli kuten häntä oli kehoitettu.
Ja ajatellessaan hän kompastui löytöön, joka sai hänet pidättämään henkeään.
Kummallista, kuinka me usein kannamme sydämessämme tunnetta aavistamattakaan sen olemassaoloa, ennen kuin sattumalta lausuttu sana herättää sen niin eläväksi, että sen selvyydestä ei saata erehtyä. Cynthiassa tuo herääminen alkoi epämääräisellä ihmetyksellä sen ivan johdosta, jolla Crispin oli höystänyt sanojaan puhuessaan Kennethin mustasukkaisuudesta häntä kohtaan. Oliko se, kysyi hän itseltään, niin hirvittävän luonnotonta? Sitten tuli vastaus kuin salama. Ja se sisälsi sen, että asia ei ollut vähääkään pilkan arvoinen, sillä Kennethiltä ei suinkaan puuttunut aihetta mustasukkaisuuteensa.
Sillä hetkellä Cynthia tiesi, että Kenneth juuri Crispinin, tuon miehen vuoksi, joka puhui niin ivallisesti itsestään, oli tullut hänen silmissään niin mitättömäksi ja arvottomaksi. Cynthia oli tuskin koskaan rakastanut häntä, hän oli korkeintaan sietänyt häntä — ehkäpä Kennethin kosinta oli ollut mairittelevaakin hänelle. Verratessaan häntä nyt Crispiniin Cynthia oli ruvennut häntä halveksimaan. Hänen heikkoutensa, arkuutensa ja miehuuden puutteensa näkyivät niin selvästi Crispinin voimakasta, ylpeää olemusta vastaan.
Niin helposti saattavat mielipiteemme muuttua, että yksinpä kasvojen ja vartalon kauneus, joka Kennethissä oli aikaisemmin miellyttänyt häntä, näytti nyt naiselliselta — ja epävakaiselle ja päämäärää vailla olevalle mielelle kuuluvalta. Paljon enemmän kauneutta hän näki tuossa karkeakasvoisessa palkkasoturissa, joka oli yhtä tietoinen päämäärästään kuin hän oli suoraryhtinenkin, synkkä, ylpeä ja uhkarohkea, nuori vielä, vaikka olikin sivuuttanut parrattoman nuorukaisiän.
Aina hänen saapumispäivästään saakka Marleigh'iin oli Cynthia nähnyt hänessä sankarin, joka oli noussut niistä kertomuksista, joita hän salaa oli lukenut. Häntä ympäröivä salaperäisyys, viittaukset entisyydestä, joka ei ollut kaunis mutta jonka pahuuden mittoja hän puhtaassa viattomuudessaan ei osannut arvata, hänen surumielisyytensä, hänen onnettomuutensa ja ne teot, joita hänen kerrottiin suorittaneen, kaikki ne olivat olleet omiaan herättämään hänen mielikuvituksensa vilkkaaseen toimintaan — ja vielä enemmänkin, vaikka hän ei siitä ollut tiennyt mitään ennen kuin vasta nyt.