»Odota, Josef!» huudahti hän kuin näyttämöllä. »Nyt ei ole aika riisua aseita. Pidä miekka vyölläsi, sillä nyt tarvitset sitä kipeämmin kuin koskaan ennen!»
Hän pysähtyi, vetäisi syvään henkeä ja kertoi uutisensa.
»Roland Marleigh on täällä.» Ja sitten hän istahti kuoleman väsyneenä.
Josef ei hätkähtänyt. Hän ei huudahtanut eikä edes muuttanut kasvojen ilmettään. Pieni vavahdus silmäluomissa oli ainoa ulkonainen merkki hämmästyksestä, jonka veljen ilmoitus aiheutti. Käsi, joka oli ollut miekan kantimella, laskeutui rauhallisesti hänen sivulleen ja hän astui levollisesti aivan Gregoryn luo, katse tutkivasti kohdistuneena hänen kalpeisiin, velttoihin kasvoihinsa. Äkillisen epäluulon valtaamana hän otti veljeään hartioista ja pudisti häntä lujasti.
»Gregory, senkin hullu, sinähän olet juonut liikaa minun poissa ollessani.»
»Niin olen, niin olen», vaikeroi Gregory, »ja hän oli minun pöytäkumppaninani ja minulle hyvänä esikuvana.»
»Riittää jo», vastasi Josef nauraen halveksivasti. »Gregory-parka, viini on vihdoinkin sekoittanut sinun heikot aivosi niin, että ne manaavat peikkoja oman pöytäsi ääreen. Kuule, mies, mitä akkaväen juttuja sinä oikein kerrot? Ole mies, hupsu.»
Gregory huomasi Josefin ajatuksen juoksun.
»Itse olet hullu», vastasi hän vihaisesti ja nousi jaloilleen uhkaavan näköisenä. »Se ei ollut mikään peikko, joka istui kanssani, vaan Roland Marleigh, omassa lihassaan ja suuresti muuttuneena. Niin muuttuneena, että en tuntenut häntä enkä tuntisi nytkään, ellen kymmenen minuuttia sitten olisi saanut kuulla sitä.»
Hänen vakavuutensa oli niin vakuuttava ja hänen täysjärkisyytensä niin ilmeinen, että Josefilta katosi kaikki epäilys.