Hänen lähdettyään Lionel istuutui aterioimaan, Nick palvelijanaan. Hän ei syönyt paljoa eikä virkkanut vanhalle palvelijalle sanaakaan koko aterian aikana. Hän oli syvissä mietteissä. Ajatukset seurasivat veljeä kostoretkelle Arwenackiin. Killigrew ei ollut mikään lapsi, vaan luja mies, sotilas ja merimies. Jos onnettomuus kohtaisi Oliveriä… Lionel vapisi tuota ajatellessaan, ja sitten hänen mielensä alkoi melkein hänen tahtomattaan selvitellä, mitä sellaisesta tapahtumasta seuraisi hänelle itselleen. Hänen elämänsä ja onnensa joutuisi aivan toiseen vaiheeseen, ajatteli hän. Eräänlaisen kauhun valtaamana hän koki suistaa tuota inhottavaa mietettä mielestään, mutta se palasi alinomaa. Sitä ei käynyt torjuminen. Se pakotti hänet ajattelemaan omaa olotilaansa.
Kaikesta siitä, mitä hänellä oli, hän sai kiittää veljensä hyvyyttä. Heidän irstaileva isänsä oli kuollut niinkuin sellaiset henkilöt tavallisesti kuolevat jättäen jälkeensä monien kiinnitysten rasittamat tilukset ja paljon velkoja; itse Penarrowkin oli velan panttina, ja saadut rahat olivat kuluneet juopotteluun, peliin tai Ralph Tressilianin lukuisiin rakkausseikkailuihin. Sitten Oliver oli myynyt äidiltään perimänsä, lähellä Helstonea sijaitsevan pienen maatilan ja oli käyttänyt rahat Espanjan aluevesille tehtyyn kaappausretkeen. Hän oli varustanut ja miehittänyt aluksen ja oli lähtenyt Hawkinsin kanssa eräälle niistä retkistä, joita sir John Killigrew täysin oikein nimitti rosvoretkiksi. Hänellä oli palatessaan ollut niin paljon saalista puhtaana rahana ja jalokivinä, että voi niiden avulla vapauttaa rasituksista Tressilianin omaisuuden. Sitten hän oli lähtenyt uudestaan matkaan ja oli palannut vieläkin äveriäämpänä.
Sillävälin Lionel oli viettänyt aikojaan kotona kaikessa rauhassa. Hän piti elämänmukavuudesta. Hän oli luonnostaan huoleton, ja hänessä ilmenivät huolettomaan luonnonlaatuun tavallisesti liittyvät liiat mieliteot. Hän ei ollut syntynyt uurastamaan ja taistelemaan, eikä kukaan ollut pyrkinyt siinä suhteessa korjaamaan hänen luonteensa puutoksia. Toisinaan hän mietti, millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi, jos Oliver menisi naimisiin. Hän pelkäsi, ettei elämä säilyisi yhtä mukavana kuin nyt. Mutta hänen pelkonsa ei ollut vakava. Hän, enempää kuin kukaan hänenlaisensa henkilö, ei ajatellut kovinkaan paljon tulevaisuutta. Jos hänen ajatuksensa hetkellisen levottomuuden vuoksi kääntyivät sille taholle, hän heti torjui ne päätellen, että Oliver sittenkin häntä rakasti ja tulisi varmaan aina pitämään asianmukaisesti huolta kaikista hänen tarpeistaan.
Hänen otaksumansa oli epäilemättä täysin oikeutettu. Oliver oli pikemmin hänen isänsä kuin hänen veljensä. Kun heidän isänsä oli tuotu kotiin, erään loukatun aviomiehen kuolettavasti haavoittamana — syntisen kuolema äkillisine, kauhistuneine katumuksineen oli ollut mieltäjärkyttävä näky — hän oli jättänyt Lionelin vanhemman veljen hoiviin. Oliver oli silloin ollut seitsemäntoista, Lionel kahdentoista vuoden ikäinen. Mutta Oliver oli näyttänyt niin paljoa vanhemmalta, että kaksi kertaa leskeksi jäänyt Ralph Tressilian oli luottanut tähän vakavaan, päättäväiseen ja käskevään poikaan, jonka äiti oli ollut hänen ensimmäinen vaimonsa. Hänen korvaansa oli kuoleva mies kuiskannut eletyn elämänsä aiheuttaman katumuksen ja tiedon asioiden tilasta, joka soi hänen pojilleen ylen niukat käyttövarat.
Oliveria hän ajatteli aivan rauhallisesti. Tuntui kuin hän olisi siinä tilassa olevien ihmisten aavistuskyvyn nojalla oivaltanut Oliverin kuuluvan niihin, joiden täytyy menestyä, ihmisiin, jotka käsittelevät maailmaa, miten mielivät. Hänen huolestumisensa koski yksinomaan Lionelia, jota arvostellessaan hän samoin nojautui viimeisillään olevalle ihmiselle suotuun erinomaiseen oivallukseen. Siitä johtui hänen harras suosittelunsa Oliverille ja Oliverin aulis lupaus olla nuorukaisen isänä, äitinä ja veljenä.
Kaikki tuo liikkui Lionelin mielessä hänen siinä miettiessään, ja hän taisteli jälleen sitä inhottavaa, ahdistavat ajatusta vastaan, että jos hänen veljensä kävisi onnettomasti Arwenackissa, siitä olisi hänelle itselleen suuri hyöty, että se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden nojalla, tulisi siinä tapauksessa oikeudenmukaisesti kuulumaan hänelle. Jokin paholainen tuntui häntä kiusaavan ivallisesti kuiskaten, että jos Oliver kuolisi, hänen surunsa ei olisi pitkäaikainen. Sitten hänen mielensä nousi kapinaan tuota ääntä vastaan, jonka aiheuttajana oleva itsekkyys oli niin inhottava, että se parempina hetkinä täytti hänet itsensäkin kauhulla, ja hän muisteli Oliverin muuttumatonta, järkkymätöntä kiintymystä, harkitsi kaikkea sitä hellää huolenpitoa ja ystävyyttä, jota Oliver oli kuluneina vuosina alinomaa hänelle osoittanut, ja kirosi sitä mädännäisyyttä, joka salli mieleen johtuakaan sellaisia ajatuksia. Tunteiden kuohu, omantunnon ja itsekkyyden välinen taistelu, oli niin kiivas, että hän kavahti äkkiä seisaalleen, huulillaan huuto;
»Pakene, Saatana!»
Vanha Nicholas katsahti häneen ja näki nuorukaisen kasvot vahankarvaisina, otsan hikikarpaloiden peittämänä.
»Master Lionel! Master Lionel!» huudahti hän, ja hänen pienet kirkkaat silmänsä tutkivat huolestuneina nuoren herran kasvoja. »Mikä on haittana?»
Lionel pyyhki otsaansa. »Sir Oliver on lähtenyt Arwenackiin rangaistusretkelle», sanoi hän.