Mutta vesiiri oli tuskin ehtinyt lausua solvaavat sanansa, kun Sakr-el-Bahrin tuima käsi tarttui hänen lihavaan niskaansa ja hyväksyvä vihainen äänten sorina kuului väkijoukosta.
»Saatanan suosiosta, niinkö sanot, sinä kuohittu koira?» murahti hän ja tiukensi otettaan niin että vesiiri kierteli ja kimmurteli tuskissaan. Hänen päänsä painui alas ja yhä alemmas, kunnes hänen koko ruumiinsa taipui ja hän makasi pitkänään torin tomussa. »Kuristanko sinut kuoliaaksi, sinä saastan isä, vai heitänkö pehmeän lihasi haaskalinnuille, jotta tiedät, mitä rauhaasi tulee?» Niin puhuessaan hän hieroi julkean veikon naamaa hiekkaiseen kamaraan.
»Armoa!» uikutti vesiiri. »Armoa, oi voimallinen Sakr-el-Bahr, niin totta kuin itse toivot armoa itsellesi!»
»Peruuta sanasi, sinä kuona. Tunnusta olevasi valehtelija ja koira.»
»Minä peruutan ne. Olen kehnosti valehdellut. Rikkautesi on palkka, jonka Allah on sinulle antanut uskottomista saamistasi loistavista voitoista.»
»Pistä ulos solvaava kielesi», virkkoi Sakr-el-Bahr, »ja puhdista se maan tomussa. Pistä se ulos, sanon minä.»
Ajub totteli häntä pelokkaan vilkkaasti. Sakr-elBahr irroitti kätensä ja salli onnettoman miehen vihdoin nousta. Vesiiri oli melkein likaan tukehtua, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän värisi kuin lankavyyhti joutuen kaikkien läsnäolijoiden naurun ja säälimättömän ivan esineeksi.
»Nyt korjaudu kotiisi, ennenkuin merihaukkani iskevät kyntensä sinuun.
Mene!»
Ajub poistui kiireesti väkijoukon ivan yhä kiihtyessä ja Tsamannin osoittaessa äänekkäästi vahingoniloansa. Sakr-el-Bahr kääntyi jälleen dalalin puoleen.
»Tämä orja on tuhannesta kuudestasadasta filipistä sinun, oi
Sakr-el-Bahr, sinä islamin ylpeys. Allah lisätköön voittojasi!»