Kun Rosamund ja Lionel, joita kuljetettiin merisissin jäljessä, havaitsivat olevansa avaralla pihamaalla pimeän ja ahtaan oviaukon edustalla, taivaan sinessä näkyi enää vain kuolevan päivän kalpeneva kajo, ja illan hiljaisuudessa helähti kirkkaana muezzinin ääni kutsuen oikeauskoisia rukoukseen.
Orjat ammensivat vettä pihan keskellä solisevasta suihkukaivosta, joka heitti ilmoille hoikan hopeisen vesipylvään särkien sen lukemattomiksi jalokiviksi ja sirottaen ne avaraan marmorialtaaseen. Sakr-el-Bahr peseytyi, samoinkuin hänen seuralaisensa, ja astui sitten häntä varten levitetyille rukousmatolle. Hänen sissinsä riisuivat viittansa ja levittivät ne maahan samaan virkaan.
Nuubialaiset käänsivät molemmat orjat toisaanne, jotteivät heidän katseensa pilaisi oikeauskoisten rukousta, ja jätti heidät siihen katselemaan seinää ja viheriää puutarhan porttia, josta leyhyi viilentyvässä ilmassa jasmiinin ja lavendelin tuoksuja. Portin säleristikon läpi he voivat vilahdukselta nähdä puutarhan väriloistoa ja voivat nähdä orjia, jotka olivat uurastaneet persialaisen vesipyörän ääressä, kunnes rukoukseen kutsuva huuto oli saanut heidät äkkiä kuvapatsaiksi jäykistymään.
Sakr-el-Bahr nousi rukousasennosta, lausui jäykän käskysanan ja lähti sisään. Nuubialaiset seurasivat häntä pakottaen vankinsa nousemaan edelleen kapeita portaita ja kuljettaen heidät siten kattotasanteelle, joka paikka on itämailla naisten tyyssijana, mutta johon ei tässä tapauksessa ollut astunut yhdenkään naisen jalka, koska talossa asui Sakr-el-Bahr, joka ei ollut tahtonut naisesta mitään tietää.
Tältä kattotasanteelta, jota ympäröi suunnilleen neljän jalan korkuinen kaide, avautui näköala yli kaupungin, joka kohosi kukkulan rinteelle sataman itäpuolella, ja yli saaren ja aallonmurtajan, jonka olivat suurta vaivaa nähden rakentaneet kristityt orjat raunioituneen linnoituksen kivistä, — Peñonin, jonka Kheir-ed-Din Barbarossa oli temmannut espanjalaisilta. Illan tihenevä harso lepäsi nyt kaiken yllä luoden sekä valkoisiin että keltaisiin seiniin helmenharmaata hohtoa. Lännen puolella levisivät talon tuoksuvat puutarhat, joissa kyyhkyset armaasti kujertelivat silkkiäis- ja lootuspuiden keskellä. Sen takana näkyi matalain kukkulain välissä kiertävä laakso, ja eräästä soran ja kaislan reunustamasta lammikosta, jonka yläpuolella liiteli majesteettisesti iso haikara, kuului sammakoiden käheä kurnutus.
Kahden jättiläiskokoisen keihään varassa lepäävä baldakiini sijaitsi kattotasanteen etelänpuolisella sivulla kohoten kahta vertaa ylemmäksi kuin kolmen muun sivun suojakaide. Sen alla oli sohva ja silkkityynyjä ja lähellä niitä pieni maurilaismallinen ebenholtsipöytä, helmiäis- ja kultaupokkeilla koristettu. Vastakkaiseen kaiteeseen, jossa oli säleristikko, nojasi köynnöstävä, heleä ruusupuu, jonka veripunaisten kukkien hehku nyt himmeni yleisessä harmaudessa.
Lionel ja Rosamund silmäilivät toisiansa hämyisessä valossa. Heidän kasvonsa kuumottivat aavemaisina vastapäätä toisiaan, ja nuubialaiset seisoivat kuin kaksi kuvapatsasta porraskäytävän suulla olevan oven pielissä.
Mies huokasi tuskallisesti ja liitti kätensä ristiin. Orjatorilla halkaistu nuttu oli myöhemmin puettu jälleen hänen yllensä ja korjattu tilapäisesti kääpiöpalmun kuidulla. Hän oli kuitenkin yhä surkeassa asussa. Mutta hänen ajatuksensa, — jos hänen ensimmäiset sanansa niitä ilmaisivat — koskivat pikemmin Rosamundin tilaa kuin omaa asemaa.
»Hyvä Jumala, että sinun piti tähän onnettomuuteen joutua!» huudahti hän. »Että sinun piti joutua kärsimään, mitä olet kärsinyt! Millainen nöyryytys, millainen barbaarinen julmuus! Ah!» Hän peitti laihat kasvonsa käsiinsä.
Rosamund kosketti lempeästi hänen käsivarttansa »Minun kärsimykseni ei paljoa merkitse», sanoi hän, ja hänen äänensä oli ihmeen vakava ja tyynnyttävä. Enkö ole jo maininnut, että Godolphinit olivat urhoollista väkeä! Heidän naistensakin povessa väitettiin olevan miehekästä henkeä, jota Rosamund epäilemättä nyt osoitti. »Älä säälittele minua, Lionel, sillä kärsimykseni ovat lopussa tai loppuvat aivan pian.» Hän hymyili omituisesti, sellaista haltioitunutta hymyä, joka nähtäneen marttyyrin kasvoissa kärsimyksen hetkellä.