»Kuinka niin?» kysyi Lionel hienon ihmettelyn vallassa.
»Kuinka?» toisti Rosamund. »Eikö ole aina olemassa keino heittää pois elämän taakka, jos se käy liian raskaaksi — raskaammaksi kuin Jumala tahtoisi sen meille käyvän.»
Lionel vain huokasi vastauksen asemesta. Koko sinä aikana, jonka he olivat viettäneet yhdessä siitä saakka, kun heidät oli tuotu maihin, hän ei tosiaankaan ollut tehnyt paljoa muuta kuin huokaillut, ja jos olotila olisi sallinut Rosamundin asiaa paremmin harkita, hän olisi varmaan havainnut Lionelin omituisen puutteelliseksi näinä raskaina hetkinä, joina kunnollinen mies olisi yrittänyt, vaikka kuinkakin epätoivoisesti, rohkaista toista sen sijaan, että hautoi vain omaa onnettomuuttansa.
Kattotasanteelle saapui orjia, käsissä valtavan suuret loimuavat tuohukset, jotka he asettivat seinästä ulkoneviin rautakoukkuihin. Niistä levisi tasanteelle kaamea punerva hohde. Orjat poistuivat jälleen, ja sitten ilmaantui nuubialaisten väliin tummaan oviaukkoon kolmas hahmo kenenkään hänen tuloansa ilmoittamatta. Hän oli Sakr-el-Bahr.
Hän seisoi hetken jäykästi tuijottaen, ryhdiltään ylväänä, kasvot ilmeettöminä, ja astui sitten hitaasti lähemmäksi. Hänellä oli yllään lyhyt valkoinen kauhtana, joka ulottui polviin saakka ja jota vyötäisillä kiersi kultavyö kimallellen tulena hänen liikkuessaan tuohusten valossa. Hänen käsivartensa olivat kyynäspäätä ja hänen jalkansa polvea myöten paljaat, ja jaloissa hänellä oli kullankirjaellut turkkilaiset tohvelit. Päässä hänellä oli valkoinen turbaani, jonka kameelikurjensulkaa kiinnitti jalokivillä kaunistettu solki.
Hän antoi merkin nuubialaisilleen, jotka poistuivat hiljaa jättäen hänet yksin vankiensa seuraan.
Hän kumarsi Rosamundille. »Tässä, rouvani», sanoi hän, »on tästä lähtien tyyssijanne, ja se merkitsee, että teitä kohdellaan pikemmin vaimona kuin orjana. Berberiassa näet on muslimien vaimojen olopaikkana kattotasanne. Toivottavasti se teitä miellyttää.»
Lionel tuijotteli häntä kasvot kalpeina. Hänen omatuntonsa kehoitti pelkäämään pahinta, hänen mielikuvituksensa esitti tuhansia hirmuisia kauhuja ja sai hänet sellaisen pelon valtaan, että hän väistyi velipuolensa tieltä, joka tuskin näytti häntä sinä hetkenä huomaavankaan.
Rosamund seisoi häntä vastapäätä, uljas vartalo suoristettuna koko pituuteensa, ja jos hänen kasvonsa olivat kalpeat, he olivat kuitenkin yhtä tyynet ja levolliset kuin tulijan; vaikka hänen povensa nousi ja laski siten ilmaisten hänen kiihtymystään, hänen katseensa oli kuitenkin halveksiva ja uhmaava, äänensä vakaa ja rauhallinen, kun hän vastasi kysyen:
»Mitä aiotte minulle tehdä?»