»Mitä aion?» virkkoi toinen, huulet hieman hymyyn vääntyneinä. Mutta vaikka hän luulikin vihaavansa Rosamundia ja yritti häntä loukata, nöyryyttää ja murskata, hän ei kumminkaan voinut olla ihailematta hänen jaloa käytöstään sellaisena hetkenä.
Kukkulain takaa kurkisti kuu — kuin kiiltävä kuparisirppi.
»Teidän asianne ei ole kysellä minun aikomuksiani», vastasi Oliver. »Oli aika, Rosamund, jolloin koko maailmassa ei ollut ehdottomampaa orjaanne kuin minä. Oma sydämettömyytenne ja oma uskottomuutenne katkaisi sen orjuuden kultaiset kahleet. Tulette havaitsemaan, että on vaikeampi katkoa niitä kahleita, joihin teidät nyt pakotan.»
Rosamund hymyili ylenkatseellisesti ja tyynen tyytyväisenä. Oliver astui aivan hänen luokseen.
»Sinä olet orjani, ymmärrätkö — ostettu markkinoilta niinkuin voin ostaa itselleni muulin, vuohen tai kameelin — ja kuulut minulle ruumiinesi ja sieluinesi. Sinä olet omaisuuttani, olet minun vapaasti käytettävänäni tai väärinkäytettäväni, minä voin sinua hyväillä tai sinut murskata, miten haluan, huolimatta kenenkään muun tahdosta, käsitellen henkeäsikin mielin määrin.»
Rosamund väistyi askelen kuullessaan hänen sanoissaan sykähtelevän synkän vihan, väistyi hänen ilkeän ivallisten tummien ja parrakkaiden kasvojensa tieltä.
»Sinä peto!» sai Rosamund sanotuksi.
»Nyt ymmärrät, mihin vankeuteen olet tullut sen vankeuden asemesta, jonka siteet oman kelvottomuutesi vuoksi katkoit.»
»Jumala sinulle anteeksi antakoon», huohotti Rosamund.
»Minä kiitän sinua tuosta rukouksesta», virkkoi Oliver. »Antakoon sinulle anteeksi aivan yhtä paljon.»