Sitten kuului taka-alalta epämääräinen ääni, Lionelin tukehtuva nyyhkytys.
Sakr-el-Bahr kääntyi hitaasti. Hän silmäili miestä hetken vaieten ja alkoi sitten nauraa. »Ahaa, minun entinen veljeni. Korea poika, niin totta kuin Jumala elää, eikö olekin? Katsohan häntä, Rosamund. Katso, kuinka jalosti kantaa onnettomuuttaan tuo miehuuden pylväs, jolta sinun olisi pitänyt saada suojaa, tuo valitsemasi voimallinen aviomies. Katso häntä! Katso tuota rakasta veljeäni.»
Tuon ivan iskusta Lionelin mieli muuttui äkkiä kiukkuiseksi, vaikka hän vielä äsken oli tuntenut ainoastaan pelkoa.
»Sinä et ole veljeni», vastasi hän tuimasti. »Äitisi oli kunnoton nainen, joka petti isääni.»
Sakr-el-Bahr vapisi hetken ikäänkuin häntä olisi lyöty. Kohta hän kuitenkin hillitsi itsensä. »Jos kuulen vielä kerran äitini nimen kirotulta kieleltäsi, leikkaan sen irti juurineen. Äitini muisto on, Jumalan kiitos, sinunlaistesi katalain matelijain solvausten saavuttamattomissa. Varo kumminkin puhumasta ainoasta naisesta, jonka nimeä kunnioitan.»
Sitten Lionel kääntyi päin, niinkuin tekee rottakin, ja syöksyi kohti velipuoltansa yrittäen tarttua kynsillään hänen kurkkuunsa. Mutta Sakr-el-Bahr kävi häneen kiinni niin että hän vaipui ulvahtaen polvilleen.
»Taidat havaita minut väkeväksi, vai kuinka?» ivaili hän. »Mutta eipä ihmekään. Muista, että raadoin kaleerivankina kuusi loputtoman pitkää kuukautta, niin ymmärrät, mikä on muuttanut ruumiini rautaiseksi ja riistänyt minulta sielun.»
Sakr-el-Bahr viskasi hänet ruusupensaaseen ja vasten sen kannatteena olevaa säleristikkoa, joka iskusta rusahti.
»Käsitätkö, mitä merkitsevät soutupenkin kauhut? Mitä merkitsee istua päivästä toiseen, yö yön jälkeen alastonna ja airoon kahlehdittuna, onnettomuustoveriesi lian ja löyhkän keskellä, kampaamattomana ja pesemättömänä, ellei satu sade huuhtelemaan, auringon paahtamana ja korventamana, verille hieroutuneena ja mätää tihkuen ja päällikön piiskan viiltelemänä, jos uuvut lakkaamattomassa, loputtomassa, julmassa ponnistuksessasi.»
»Käsitätkö sen?» Hillityn raivon sävy katosi hänen äänestään, ja hän karjui: »Opit käsittämään. Sitä kauhua, joka tuli osakseni sinun toimestasi, joudut nyt itse kokemaan, kunnes kuolet.»