Hän vaikeni; mutta Lionel ei yrittänytkään käyttää tilaisuutta. Hänen rohkeutensa oli kadonnut yhtä äkkiä kuin oli ilmi leimahtanut, ja hän kyyhötti siinä, mihin oli suistunut.
»Ennenkuin poistut, on vielä eräs asia», virkkoi Sakr-el-Bahr, »asia, jonka vuoksi olen käskenyt tuoda sinut tänne tänä iltana.
Sinä et ole tyytynyt kaikkeen tuohon, et ole tyytynyt leimaamaan minua murhamieheksi, tuhoamaan hyvää nimeäni, riistämään omaisuuttani ja ajamaan minua helvetin tielle, vaan anastit vielä sijani tuon petollisen naisen sydämessä, jota aikoinani rakastin.
»Minä toivon», jatkoi hän mietteissään, »että sinäkin, Lionel, rakastat häntä omalla vaivaisella tavallasi. Ruumistasi odottavaan kidutukseen tulee senvuoksi liitettäväksi kavalan sielusi kidutus — sellainen sielun piina, jota tuntenevat ainoastaan kadotetut. Siinä tarkoituksessa olen tuonut sinut tänne. Jotta voit käsittää, mitä minulla on varalla tuota naista varten ja jotta voit ottaa sen ajatuksen mukaasi piinaamaan mieltäsi pahemmin kuin soutupäällikön ruoska ruhjottua selkääsi.»
»Sinä saatana!» murahti Lionel. »Sinä helvetistä tullut paholainen!»
»Jos tahdot valmistaa perkeleitä, sinä sammakko veljeksi, älä erehdy soimaamaan niitä saatanoiksi, kun ensi kerran ne kohtaat.»
»Älä ollenkaan välitä hänestä, Lionel!» virkkoi Rosamund. »Minä osoitan hänet yhtä suureksi kerskuriksi kuin hän itse on todistanut itsensä konnaksi. Älä pelkää, että hän voi toteuttaa häijyä tahtoansa.»
»Toisin sanoen: sinä itse olet kerskuva», sanoi Sakr-el-Bahr. »Minä olen muuten se, miksi sinä ja hän, te molemmat, olette minut tehneet.»
»Olemmeko tehneet teistä valehtelijan ja pelkurin — sillä se te tosiaankin olette?» vastasi Rosamund.
»Pelkurin?» toisti Sakr-el-Bahr todellakin hämmästyen. »Varmaan jokin valhe, jonka hän on sinulle kertonut muiden ohella. Milloin olenkaan ollut pelkuri ja missä asiassa?»