»Missä asiassa? Siinä, jota nyt toteutatte kiusatessanne ja kiduttaessanne kahta avutonta olentoa, jotka ovat joutuneet käsiinne.»
»En puhu nyt siitä, mikä olen», vastasi Sakr-el-Bahr, »sillä sanoinhan teille jo, että olen se, miksi te olette minut tehneet. Puhun siitä, mikä olin. Puhun menneistä ajoista.»
Rosamund katsahti häneen ja näytti mittaavan häntä värähtämättömällä katseellaan. »Puhutte menneistä ajoista?» kertasi hän hiljaisella äänellä. »Te puhutte minulle menneistä ajoista? Uskallatteko tosiaankin?»
»Minä olen hakenut teidät Englannista asti voidakseni keskustella asiasta kanssanne, saadakseni teille vihdoinkin kertoa seikkoja, jotka typeryydessäni salasin viisi vuotta sitten, saadakseni jatkaa keskustelua, joka katkesi, kun lähetitte minut pois luotanne.»
»Minä tein teille suunnatonta vääryyttä, epäilemättä» vastasi Rosamund katkeran ivallisesti. »Menettelin epäilemättä harkitsemattomasti. Olisi ollut soveliaampaa, jos olisin hymyillyt veljeni murhaajalle ja imarrellut häntä.»
»Minä vannoin sinulle silloin, etten ole hänen murhaajansa», muistutti
Sakr-el-Bahr äänellä, joka vapisi.
»Ja minä vastasin teille, että valehtelette.»
»Niin, ja sitten sinä lähetit minut menemään — ja miehen sana, sen miehen, jota sanoit rakastavasi, jolle olit antanut luottamuksesi, ei merkinnyt sinulle mitään.»
»Antaessani teille luottamukseni», vastasi Rosamund »tein niin tuntematta todellista olemustanne, itsepintaisesti, oikukkaasti jättäen huomioonottamatta kaikki, mitä ihmiset sanoivat teistä ja hurjasta luonnostanne. Tuosta sokeasta oikkupäisyydestäni olen saanut rangaistuksen, jonka lienen ansainnut.»
»Valhetta — pelkkää valhetta!» virkkoi toinen kiihkeästi. »Kaikesta hurjapäisyydestäni — ja Jumala tietää, ettei se ollut niin suuri kuin kerrottiin — minä kerrassaan luovuin sinuun rakastuessani. Ketään rakastajaa maailman alusta alkaen ei ole rakkaus milloinkaan puhdistanut ja pyhittänyt siinä määrin kuin minua.»