»Ei, herra. Muhamettilainen», kuului vieläkin hämmästyttävämpi vastaus.
»Muhamettilainen nainen pyrkimässä tänne? Mahdotonta!»
Mutta hänen vielä puhuessaan nousi kynnyksen yli kattotasanteelle tumma hahmo hiljaa kuin varjo. Hän oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu, ja viitan kokoinen musta harso peitti katseelta hänen vartaloansakin.
Ali käännähti häneen päin raivostuneena». Enkö käskenyt sinua odottamaan alhaalla, sinä häpeän tytär?» pauhasi hän. »Hän on seurannut minua tänne tunkeutuakseen väkisinkin luoksenne. Ajanko hänet pois?»
»Anna hänen jäädä», virkkoi Sakr-el-Bahr. Hän viittasi Alille käskien häntä poistumaan.
Tuo tumma, liikkumaton hahmo kiinnitti jollakin tavoin hänen tarkkaavaisuuttansa ja kiihti hänen epäilyksiänsä. Melkein selittämättömällä tavalla se johti hänen mieleensä Ajub-el-Saminin ja orjamarkkinoilla Rosamundista tehdyt tarjoukset.
Hän seisoi odottaen vieraansa puhuvan ja ilmaisevan itsensä. Tulija puolestaan pysytteli yhä liikkumattomana, kunnes Alin askelet olivat häipyneet kuulumattomiin. Sitten hän osoitti täysin luonteenomaista pelottomuutta, häikäilemättömyyttä, joka ilmaisi muhamettilaiseen pakkoon alistumatonta eurooppalaista alkuperää. Hän teki, mitä yksikään oikeauskoinen nainen ei olisi missään tapauksessa tehnyt: siirsi syrjään pitkän mustan harson, ja näkyviin tuli Fenzileh kalpeine kasvoineen ja kaihoisine silmineen.
Vaikka Oliver ei ollut vähempää odottanut, hän kuitenkin peräytyi askelen nähdessään tulijan kasvot paljastettuina edessään.
»Fenzileh?» huudahti hän. »Mitä mielettömyyttä tämä on?»
Esiteltyään itsensä niin dramaattisesti Fenzileh veti jälleen harson soveliaasti kasvojansa peittämään.