»Mitäpä siitä huolisin?» huudahti Fenzileh äkkinäisen raivon vallassa, hurjanlaisesti elehtien. »Silloin tyttö on jo sataman pohjassa, kivi kaulassaan. Asad varmaan antaa minua piiskata. Epäilemättä. Mutta siihen se loppuu. Hän tarvitsee minua lohdutuksekseen, ja kaikki on jälleen hyvin.»
Sakr-el-Bahr oli vihdoinkin saanut asian selville, houkutellut ilmi kaikki hänen ajatuksensa, kuten kuvitteli. Hän ajatteli, ettei Fenzileh tosiaankaan ollut käyttäytynyt ovelasti. Hän, Sakr-el-Bahr, oli ollut houkkio salliessaan niin matalan ja ilmeisen tarkoituksen tuottaa itselleen päänvaivaa. Hän kohautti olkapäitään ja kääntyi pois.
»Poistu rauhassa, oi Fenzileh», sanoi hän. »Minä en luovuta häntä kenellekään — olipa nimenä Asad tai Saatana».
Hän puhui ehdottoman päättävästi, ja vastauksesta kuului, että Fenzileh näytti tyytyvän hänen päätökseensä. Mutta hänen vastauksensa tuli erittäin nopeasti, niin nopeasti, että sopi otaksua sen ennakolta suunnitelluksi.
»Siinä tapauksessa varmaan aiot ottaa hänet vaimoksesi.» Kenenkään ihmisen ääni ei voi kaikua viattomampana ja vilpittömämpänä kuin hänen nyt. »Jos on niin laita, teet viisaimmin pitäessäsi kiirettä, sillä naimisiinmeno on ainoa este, jota Asad ei kumoa. Hän on hurskas ja kunnioittaisi varmaan sellaista liittoa, koska kunnioittaa syvästi profeetan lakia. Mutta varmasti saat uskoa, ettei hän välitä mistään muusta.»
Mutta huolimatta hänen viattomuudestaan ja teennäisestä vilpittömyydestään — tai kenties senvuoksi Sakr-el-Bahr luki häntä kuin avointa kirjaa; nyt ei enää haitannut, että kasvot olivat hunnun peitossa.
»Sinun tarkoituksesi toteutuisivat nekin, eikö totta?» kysyi
Sakr-el-Bahr vuorostaan ovelasti.
»Samoinkuin sinun», myönsi Fenzileh.
»Sano 'paremmin', Fenzileh», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Sanoin taannoin, ettet ole ovela. Mutta silloin sanoin väärin, Koraanin nimessä. Sinä olet ovela kuin käärme. Mutta minäpä huomaan, minne olet luikertamassa. Jos noudattaisin neuvoasi, saavutettaisiin kaksi eri tarkoitusta. Ensinnäkin saisin hänet Asadilta suojaan ja toiseksi joutuisin vaikeuksiin, koska olen niin tehnyt. Mikäpä olisikaan enemmän toiveittesi mukaista?»
»Sinä teet minulle vääryyttä», puolustautui Fenzileh. »Olen aina ollut ystäväsi. Tahtoisin…» Hän vaikeni yhtäkkiä kuunnellakseen. Yön hiljaisuuden rikkoivat Bab-el-Uebista päin kuuluvat huudot. Hän juoksi nopeasti suojakaiteen luo, mistä voi nähdä portin, ja kumartui katsomaan.