»Näetkö, näetkö?» huudahti hän, ja hänen äänensä värähteli. »Siinä hän on — Asad-ed-Din.»
Sakr-el-Bahr siirtyi hänen viereensä ja näki soihtujen valossa joukon miehiä, jotka astuivat sisään pimeästä porttikäytävästä.
»Näyttääpä melkein siltä kuin olisit tavoistasi poiketen puhunut kerran totta, oi Fenzileh.»
Fenzileh kääntyi häneen päin, ja Sakr-el-Bahrista tuntui kuin myrkyllinen katse olisi nuolena iskenyt häneen hunnun läpi. Mutta hänen puhuessaan hänen äänensä oli kylmän rauhallinen.
»Hetkisen kuluttua hälvenee viimeinenkin epäilyksesi. Mutta kuinka käy minun?» Tuon kysymyksen hän lisäsi kiihkeämmin. »Hän ei saa tavata minua täällä. Luulenpa, että hän surmaisi minut.»
»Aivan varmaan», myönsi Sakr-el-Bahr. »Mutta kukapa sinua tuntisi, kun olet hunnutettu? Poistu siis, ennenkuin hän ehtii tänne. Piiloudu pihalle, kunnes ovat ehtineet sisään. Tulitko yksin?»
»Olisinko uskaltanut ilmoittaa kenellekään tulevani luoksesi?» kysyi Fenzileh, ja Sakr-el-Bahr ihaili voimakasta sisilialaista henkeä, jota monet paššan haaremissa vietetyt vuodet eivät olleet kyenneet tukahduttamaan.
Fenzileh lähti nopeasti ovea kohti, mutta pysähtyi vielä kynnyksellä.
»Ethän jätä häntä? Ethän…?»
»Ole huoletta», vastasi Sakr-el-Bahr niin painokkaan päättävästi, että
Fenzileh poistui tyytyväisenä.
Kolmastoista luku.