»Jos kaipaisin, en rakastaisi sinua, Noll. Mutta tällaisena hetkenä kaipaan omaa vakuutustasi. Etkö tahdo olla jalomielinen ja kärsivällinen, vahvistaa minua kestämään kaikkea, mitä jälkeenpäin voidaan sanoa?»
»Jumala on todistajani, että olen kertonut sinulle kaikki totuudenmukaisesti», kuului juhlallinen vastaus.
Rosamundin pää painui hänen olkapäänsä varaan. Hän itki hiljaa, ylen liikutettuna nyt, kun kaikki se, mitä hän vaieten ja salaa oli kärsinyt siitä asti, kun sir Oliver oli tullut häntä kosimaan, oli kohonnut huippuunsa.
»Niinpä uskon menetelleesi oikein», sanoi hän. »Uskon samoinkuin sinä, ettei kukaan kunnian mies olisi voinut toimia toisin. Minun täytyy uskoa sinua, Noll, sillä ellen uskoisi, en voisi uskoa mitään enkä toivoa mitään. Sinä olet kuin tuli, joka on sytyttänyt olemukseni paremman osan ja polttanut sen tuhkaksi, jotta voit säilyttää sen sydämessäsi. Olen tyytyväinen, kunhan olet vilpitön.»
»Vilpitön tulen aina olemaan, rakkaani», kuiskasi toinen kiihkeästi.
»Kuinka muuten voisikaan olla laita, koska sinä teet minut sellaiseksi?»
Rosamund katseli häntä jälleen hymyillen kyynelissään. »Ja siedätkö
Peteriä?» kysyi hän rukoillen.
»Hän ei saa minua mitenkään vihastumaan», vastasi Oliver. »Senkin voin vannoa. Tiedätkö, että hän löi minua tänään?»
»Löi sinua? Sitä et ole minulle kertonut!»
»Minä en kiistellyt hänen kanssaan, vaan sen konnan kanssa, joka oli hänet lähettänyt. Nauroin hänen iskuansa. Olihan hän minulle pyhä!»
»Hän on hyväsydäminen, Noll», jatkoi Rosamund. »Aikaa voittaen hän oppii rakastamaan sinua niinkuin ansaitset, ja sinä tulet huomaamaan, että hänkin ansaitsee rakkautesi.»