Asad koroitti ääntänsä ja kutsui Sakr-el-Bahria, joka heti lähti hänen luokseen. Marzak seisoi siinä nyreillä mielin, näyttämättä ollenkaan haluavan noudattaa isänsä tahtoa ja ojentaa öljypuun oksaa miehelle, joka luultavasti tulisi riistämään häneltä esikoisuuden, ennenkuin leikki oli lopussa. Siitä huolimatta hän avasi suunsa ensimmäisenä merisissin astuttua peräkannelle.
»Hämmentääkö mieltäsi tulevan taistelun ajatus, sinä taistelun koira?» kysyi hän.
»Olenko minä hämmentynyt, sinä rauhan pentu?» kuului tuima vastakysymys.
»Siltä näyttää. Pysyttelet loitolla toisista, olet hajamielinen —»
»Ja sen sinä luulet osoittavan mielenhämminkiä, niinkö?»
»Mitäpä muutakaan?»
Sakr-el-Bahr naurahti. »Taidatpa kohta sanoa, että pelkään. Neuvon sinua kuitenkin odottamaan, kunnes olet haistanut verta ja ruutia ja oppinut tarkoin tietämään, mitä pelko merkitsee.»
Tuo pieni kiista herätti lähellä olevien Asadin upseerien huomiota. Bisken ja muutamat muut saapuivat luo asettuen paššan taakse ja katsellen hieman huvitettuina samoinkuin Asad itsekin.
»Niin tosiaan», sanoi Asad laskien kätensä Marzakin olkapäälle, »hänen neuvonsa on varsin oikea. Odota, poikani, kunnes olet hyökännyt hänen kanssaan uskottoman alukseen, ennenkuin väität hänen helposti hämmentyvän.»
Marzak karisti kärsimättömästi pois tuon ryhmyisen vanhan käden. »Alatko sinä, oma isäni, hänen kerallaan pilkata minua puuttuvasta kokemuksestani? Nuoruuteni on riittävä vastaus. Ethän ainakaan», lisäsi hän, erään kavalan ajatuksen mieleen johtuessa, »ethän ainakaan voi pilkata minua kehnoksi aseiden käyttäjäksi.»