Sir Oliver oli menetellyt viisaasti tullessaan ensimmäisenä kertomaan Rosamundille päivän tapahtumista; se kävi ilmi aivan pian, master Godolphinin palattua kotiin. Viimeksimainittu lähti heti sisarensa luo, ja sir Johnia koskeva pelon ja murheen painama mieli, se yleinen tunto, että oli joutunut häviölle sir Oliverin luona, ja kaiken tuon aiheuttama kiukku sai hänet käyttäytymään karusti ja taipumaan liioitteluun.
»Sir John on kuoleman kielissä», virkkoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.
Hänen saamansa hämmästyttävä vastaus — master Godolphinia hämmästyttävä — ei ollut omansa tyynnyttämään hänen kipeätä kiihtynyttä mieltänsä.
»Minä tiedän sen», vastasi Rosamund. »Ja uskonpa, ettei hän ole vähempää ansainnut. Sen, joka harjoittaa panettelua, tulee olla valmis ottamaan vastaan siitä koituvan palkan.»
Syntyi pitkä, kaamea hiljaisuus, jonka kestäessä master Godolphin silmäili sisartaan puhjeten sitten sadattelemaan, vihdoin soimaten häntä luonnottomuudesta ja väittäen likaisen koiran Tressilianin hänet noituneen.
»Onneksi minulle», vastasi sisar tyynesti, »hän oli täällä ennen sinua ja kertoi minulle koko totuuden.» Sitten hänen teennäinen tyyneytensä ja viha, jolla hän oli vastannut veljensä vihanpuuskaan, häipyi hänestä olemattomiin. »Peter, Peter», huudahti hän pelontuskan vallassa, »minä toivon sir Johnin toipuvan. Tuo tapaus saa mieleni kovin rauhattomaksi. Mutta ole oikeamielinen, minä rukoilen sinua. Sir Oliver on minulle kertonut, kuinka häntä on ahdistettu.»
»Hän joutuu vielä pahemmin ahdistetuksi, niin totta kuin Jumala elää!
Jos luulet hänen tekonsa jäävän rankaisematta —»
Sisar heittäytyi hänen povelleen ja rukoili häntä olemaan jatkamatta riitaa. Hän puhui rakkaudestaan sir Oliveriin ja ilmoitti vakaan päätöksensä olevan mennä hänen kanssaan naimisiin huolimatta mistään mahdollisesti ilmaantuvista esteistä. Tuo ei kumminkaan ollut omansa lauhduttamaan veljen mieltä. Sisaruksia aina kiinteästi toisiinsa liittänyt rakkaus sai hänet sentään lopulta lupaamaan, että jos sir John toipuisi, hän itse ei ryhtyisi asiaa jatkamaan. Jos sitävastoin sir John kuolisi, mikä oli varsin luultavaa, niin kunniantunto vaatisi häntä kostamaan tekoa, jonka hän itse oli suuressa määrin aiheuttanut.
»Minä luen sen miehen ajatuksia kuin avointa kirjaa», selitti nuorukainen lapsellisesti kehuskellen. »Hän on ovela kuin saatana, mutta minua hän ei petä. Sir Johnia iskiessään hän iski minua. Hän tahtoo omakseen sinut, Rosamund, ja senvuoksi hän ei voinut — kuten aivan arkailematta minulle sanoi, — käydä taistelemaan kanssani, miten häntä uhmasinkin ja vaikka lopulta löinkin häntä. Hän olisi voinut minut surmata senvuoksi; mutta hän tiesi niin menetellen kohottavansa esteen sinun ja itsensä välille. Hän osaa laskea niinkuin kaikki helvetin paholaiset. Tahtoessaan pyyhkiä pois minun hänelle aiheuttamaani häpeätä hän siirtää syyn Killigrew'n kannettavaksi ja lähtee surmaamaan häntä arvellen sen vielä olevan minulle varoitukseksi. Mutta jos Killigrew kuolee…» Niin hän jaksatti, ja Rosamundin lempeän sydämen täytti pelontuska hänen havaitessaan, että ne kaksi miestä, joita hän eniten maailmassa rakasti, joutuivat yhä kiivaampaan kiistaan. Jos lopputuloksena oli, että jompikumpi surmaisi toisen, Rosamund tiesi, että hänen olisi mahdoton enää milloinkaan nähdä eloonjäänyttä edessään.
Vihdoin hän sentään rohkaisi mielensä ajatellessaan sir Oliverin valallista lupausta olla vahingoittamatta hänen veljeään, tapahtuipa mitä tahansa. Rosamund luotti häneen, uskoi hänen sanaansa ja siihen harvinaiseen voimaan, jonka nojalla sir Oliver kykeni noudattamaan sellaista menettelytapaa, jota yksikään heikompi mies ei olisi uskaltanut omaksua. Nämä mietteet lisäsivät hänen ylpeyttänsä, ja hän kiitti Jumalaa sulhasesta, joka oli kaikissa suhteissa jättiläinen toisten miesten joukossa.