Sir John Killigrew ei kuollut. Hän häilyi tämän ja paremman elämän välillä viikon päivät, mutta alkoi sitten toipua. Lokakuussa hän oli jälleen jalkeilla, laihana ja kalpeana, puoleen kokoonsa kutistuneena, pelkkänä entisensä varjona.
Hänen ensimmäisiä vierailupaikkojaan oli Godolphinin kartano. Hän saapui varoittamaan Rosamundia kihlauksesta ja teki niin Peter Godolphinin kehoituksesta. Mutta hänen varoituksestaan puuttui, kumma kyllä, se voima, jota Rosamund oli edellyttänyt siinä olevan.
Merkillinen seikka oli, että sir John kuoleman läheisyyteen jouduttuaan ja tuntiessaan maallisten harrastustensa häipyvän olemattomiin, oli katsellut asioita suoraan kasvoihin ja johtunut päättelemään — tämä päätelmä olisi ollut mahdoton hänen terveenä ollessaan — ettei ollut saanut enempää kuin oli ansainnut. Hän käsitti menetelleensä arvottomasti, joskaan ei ollut toimiessaan tekonsa arvottomuutta tajunnut, käsitti, etteivät ne aseet, joilla hän oli ahdistanut sir Oliveriä, olleet herrasmiehelle soveliaat, ja ettei niiden avulla ollut mainetta voitettavissa. Hän oivalsi, että Tressilianin sukuun kohdistuva vanha vihamielisyys, jota Smithickin rakennuslupaa koskevassa asiassa kärsitystä tappiosta aiheutunut loukkauksentunto vielä äidytti, oli vääristänyt hänen arvostelmaansa saaden hänet uskomaan, että sir Oliver oli kaikkea sitä, miksi hän oli hänet ristinyt. Hän ymmärsi vielä kateudenkin olleen asiassa osallisena. Merellä suoritetut urotyöt olivat tuottaneet sir Oliverille rikkautta, ja hän oli rikkautensa nojalla kohentamassa Tressilianien valta-asemaa, jota Ralph Tressilian oli inhottavalla tavalla järkyttänyt, uhaten siten saattaa näillä seuduin varjoon Arwenackin herrain merkityksen.
Mieltään muutettuaankaan hän ei sentään mennyt niin pitkälle, että olisi myöntänyt sir Oliver Tressilianin Rosamund Godolphinille soveltuvaksi puolisoksi. Viimeksimainitun ja hänen veljensä oli heidän isänsä jättänyt sir Johnin hoiviin, ja viimeksimainittu oli holhonnut heitä moitteettomasti aina siihen asti, kun Peter oli ehtinyt täysi-ikäiseksi. Hänen kiintymyksensä Rosamundiin oli hellä kuin rakastajan, mutta sitä hillitsi täysin isällinen tunne. Sir John melkein palvoi häntä ja loppujen lopuksi, vapautettuaan mielensä kaikista vilpillisistä ennakkoluuloista, hän yhä vielä havaitsi Oliver Tressilianissa ylen paljon vastenmielistä, ja se ajatus, että hänestä tulisi Rosamundin puoliso, tuntui mahdottomalta.
Ensinnäkin oli otettava huomioon Tressilianien paha veri, tunnetusti paha ja kaikkein ilmeisimmin sellaiseksi osoittautunut Ralph Tressilian-vainajassa. Oliver ei ollut mitenkään voinut jäädä vaille sen vaikutusta, ja sir John ei kyennyt havaitsemaan mitään merkkejä, jotka olisivat osoittaneet hänen luontuneen toisin. Hänessä ilmeni Tressilianien perinnäinen väkivaltaisuus. Hän oli raju ja karkea, ja merirosvon ammatti, johon hän ei ollut ryhtynyt, oli hänelle parhaiten soveltuva ammatti. Hän oli jyrkkä ja häikäilemätön, ei sietänyt ojennusta, vaan tallasi mielellään toisten ihmisten tunteet jalkoihinsa. Oliko tuo Rosamundille sopiva puoliso? kysyi sir John itseltään ihan vilpittömästi. Voiko hän uskoa nuoren neidon onnen sellaisen miehen haltuun? Eipä suinkaan.
Senvuoksi hän lähti toivuttuaan varoittamaan Rosamundia pitäen tätä velvollisuutenaan ja noudattaen master Peterin harrasta kehoitusta. Hän oli kuitenkin tietoinen entisestä puolueellisuudestaan ja pyrki niinmuodoin pikemmin lieventämään kuin tehostamaan esittämiään perusteita.
»Kuulkaahan, sir John», väitti Rosamund vastaan, »jos kaikkia ihmisiä on tuomittava heidän esivanhempiensa synneistä, niin harvatpa silloin välttävät tuomion, ja mistä luulette löytävänne minulle mielestänne kelvollisen miehen?»
»Hänen isänsä —», aloitti sir John.
»Älkää puhuko minulle hänen isästään, puhukaa hänestä itsestään.»
Sir John kurtisti kärsimättömänä kulmiaan — he istuivat Rosamundin huoneessa, josta avautui näköala virralle. »Aioin kohta puhua hänestä», vastasi hän hieman äreästi, sillä nuo keskeytykset, jotka vaativat häntä pysymään asiassa, riistivät häneltä parhaat todisteet. »Olipa miten tahansa, joka tapauksessa näemme hänen elämäntavastaan, että hän on perinyt useita isänsä kehnoja ominaisuuksia, ja vain tulevaisuus voi meille todistaa, ettei hän ole perinyt toisiakin.»