»Toisin sanoen», virkkoi Rosamund ivallisesti, mutta erittäin vakavasti, »minun tulee odottaa, kunnes hän kuolee vanhuuden heikkouteen, saadakseni ehdottoman varmuuden, ettei hänessä ole sellaisia vikoja, jotka tekevät hänet kelvottomaksi aviomieheksi?»
»Ei, ei!» huudahti sir John. »Siunatkoon, kuinka nurinkurinen olet!»
»Nurinkurisuus on teissä, sir John. Minä vain sitä kuvastelen.»
Sir John siirrähti tuolissaan ja ärähti. »Olkoon menneeksi», tiuskasi hän sitten. »Puhukaamme niistä ominaisuuksista, joita hänessä jo ilmenee.» Ja sir John luetteli ne.
»Mutta tuohan on vain teidän arvostelunne hänestä — ilmaisee vain, mitä te hänestä ajattelette.»
»Samaa ajattelevat hänestä kaikki.»
»Mutta minä en mene naimisiin miehen kanssa sen nojalla, mitä toiset hänestä ajattelevat, vaan omia ajatuksiani noudattaen. Ja minun nähdäkseni te kamalasti solvaatte häntä. En huomaa sir Oliverissa mitään sellaisia ominaisuuksia.»
»Kehoitan sinua hartaasti luopumaan ajatuksestasi mennä hänen kanssaan naimisiin juuri siinä tarkoituksessa, ettei sinun tarvitsisi niitä huomata.»
»Mutta ellen mene hänen kanssaan naimisiin, en milloinkaan voi niitä huomata, ja niin ollen rakastan häntä yhä ja haluan päästä hänen vaimokseen. Tuleeko minun viettää siten koko elämäni?» Hän nauroi arkailematta ja astui sir Johnin luo, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa niinkuin oli tehnyt, joka päivä kuluneiden kymmenen vuoden aikana — isänsä kaulaan — ja sai sir Johnin siten tuntemaan itsensä ylen vanhaksi. Rosamundin käsi silitti sir Johnin otsaa.
»Kas noita ilkeitä pahantuulen ryppyjä», huudahti Rosamund. »Olette joutunut tappiolle, voittajanne on naisen äly, ja se ei teitä miellytä.»