Kahdeksastoista luku.
ŠAKMATTI
Kaikkien kysyvästi tuijotellessa seisoivat Rosamund ja Sakr-el-Bahr äänettöminä toisiaan silmäillen vielä vähän aikaa senjälkeen, kun Asad oli poistunut. Kaleeriorjatkin, joiden tavanomaisen horroksen oli hälventänyt siinä määrin tavallisuudesta poikkeava asia, kääntyivät heihin päin, tylsissä, väsyneissä silmissä mielenkiinnon kimallus.
Sakr-el-Bahrin mielessä liikkui eriskummallisen ristiriitaisia tuntoja hänen siinä katsellessaan Rosmundin valkeita kasvoja päivän himmenevässä valossa. Äskeisen tapauksen aiheuttaman harmin ja tulevaisuuteen kohdistuvan tuskaisen pelon ohella tuntui jonkinlaista lievitystäkin.
Hän käsitti, ettei Rosamundia olisi voinut enää pitää kauan salattuna. Rosamund oli viettänyt yksitoista kuolettavan pitkää tuntia ahtaassa ja melkein tukehduttavassa korissa, joka oli tarkoitettu vain hänen alukseen kuljettamista varten. Asadin ilmoitettua lähtevänsä mukaan retkelle Sakr-el-Bahr oli havainnut mahdottomaksi vapauttaa Rosamundia, ja tästä aiheutuva ikävä tunto oli yhä äitynyt tunnin toisensa jälkeen kuluessa hänen voimatta pelastaa Rosamundia asemasta, jossa hänen läsnäolonsa täytyi pakostakin vihdoin tulla ilmi. Vapautuksen, jota hän itse ei ollut voinut saada aikaan, oli toteuttanut Marzakin epäluuloisuus ja ilkeys. Tuo oli pienenä lohdutuksena uhkaavassa vaarassa — hänelle itselleen, joka ei merkinnyt mitään, ja Rosamundille, joka merkitsi kaikkea.
Kovan onnen kokemukset olivat opettaneet häntä pitämään arvossa kaikkein vähäisimpiäkin etuja ja rohkeasti käymään kaikkein suurimpiinkin vaaroihin. Niinpä hän nytkin tarttui kiinni tarjoutuvaan pieneen etuun ja päätti pelottomasti toimia olevissa oloissa niin hyvin kuin osasi käyttäen täysin määrin hyödykseen sitä epäröintiä, joka tuntui vallitsevan paššan mielessä hänen sanoistansa päättäen. Sitäpaitsi hän johtui ajattelemaan, että Rosamund ja hän itse, sorrettu ja sortaja, olivat nyt olojen pakosta muuttuneet onnettomuuskumppaneiksi yhteisessä vaarassa. Tuo ajatus oli hänelle mieluinen. Siitä syystä hän heikosti hymyili silmäillessään Rosamundin valkeita, jännittyneitä kasvoja.
Oliverin hymy sai Rosamundin esittämään kysymyksen, joka oli rasittanut hänen mieltänsä.
»Entä nyt? Entä nyt?» kysyi hän hiljaa, ojentaen anovasti käsiänsä.
»Nyt», vastasi Oliver tyynesti, »saamme olla kiitolliset siitä, että olet vapautunut epämukavasta ja arvoosi soveltumattomasta olotilasta. Salli minun kuljettaa itsesi suojaan, jonka olin sinulle varannut ja jossa olisit ollut jo kauan, ellei Asad pahaksi onneksi olisi lähtenyt mukaan. Tule.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään kohti laivan perää.
Rosamund peräytyi säikähtyneenä, sillä peräkannella istui katoksensa alla Asad seuranaan Marzak, Bisken ja hänen muut upseerinsa.