Valtaushakain köydet katkaistiin, ja englantilainen alus lipui hitaasti yön pimeyteen; kaleeri korvasi taistelussa vioittuneet orjat toisilla ja kääntyi takaisin Algieriin luopuen suunnitellusta espanjalaisen aluksen valtauksesta.
Asad istui kaleerin peräkannella katoksen alla ikäänkuin ilkeästä unesta heränneenä. Hän peitti päänsä ja itki miestä, jota oli rakastanut kuin omaa poikaansa ja jonka oli mielettömyytensä vuoksi menettänyt. Hän kirosi kaikkia naisia ja kirosi kohtaloa, mutta kaikkein katkerimmin hän kirosi itseänsä.
Päivän kelmeässä kajasteessa he heittivät kuolleet mereen ja pesivät kaleerin kannet ollenkaan huomaamatta erään miehen olevan poissa, mikä näytti merkitsevän, ettei englantilainen kapteeni tai hänen miehistönsä ollut kirjaimellisesti noudattanut sopimusta.
He palasivat Algieriin surren — ei espanjalaista aarrelaivaa, joka sai kulkea häiritsemättä, vaan uljainta niistä kapteeneista, jotka milloinkaan ovat paljastaneet miekkansa islamin palveluksessa. Tarinaa siitä, kuinka hän tuli luovutetuksi, ei kerrottu koskaan tarkoin; kukaan ei uskaltanut sitä selvästi kertoa, koska jokainen tapahtumassa mukana ollut myöhemmin sitä vain häpesi, vaikka olikin varsin selvää, että Sakr-el-Bahr itse oli asian siten johtanut. Joka tapauksessa tiedettiin, ettei hän ollut kaatunut taistelussa, ja niinmuodoin otaksuttiin hänen olevan yhä elossa. Tuon otaksuman varaan rakennettiin eräänlainen legenda, joka kertoi hänen palaavan, ja vielä puoli vuosisataa myöhemmin kotimaahansa palaavat vapaiksi-lunastetut vangit kertoivat kaikkien aito muhamettilaisten vielä silloinkin varmasti toivoneen ja odottaneen Sakr-el-Bahrin takaisin tulevaksi.
Kolmaskolmatta luku.
PAKANAIN USKO.
Sakr-el-Bahr suljettiin Hopeahaikarassa pimeään koppiin odottamaan päivän valkenemista ja viettämään aikaansa kuolemaan valmistuen. Hän ja sir John eivät olleet vaihtaneet sanaakaan hänen antautumisensa jälkeen. Hänet oli tuotu englantilaiseen alukseen kädet selän taakse sidottuina, ja laivan kannella oli hänen edessään seisonut hetkisen eräs vanha tuttava — kronikoitsijamme, lordi Henry. Minä voin kuvitella kuningattaren käskynhaltijan punoittavien kasvojen tavattoman vakavan ilmeen ja hänen tuiman katseensa, joka suuntautui uskonluopioon. Lordi Henryn kynän kertomasta tiedän, etteivät he vaihtaneet sanaakaan, kunnes vartijat kiidättivät Sakr-el-Bahrin pois heittäen hänet tuohon ahtaaseen, tervalta tuoksahtavaan koppiin.
Hän makasi kauan aikaa siinä, mihin oli kaatunut ja luuli olevansa yksin. Aika ja paikka olivat kieltämättä omansa herättämään olotilaan kohdistuvia filosofisia mietteitä. Tekee mieleni ajatella, että hän kaikki huomioonottaen tuskin voi moittia itseään paljostakaan. Jos hän oli tehnyt pahaa, oli hän myöskin runsaasti korvannut. Voidaan tuskin väittää, että hän oli pettänyt uskolliset muhamettilaisensa, ja jos voidaankin, on kumminkin lisättävä, että hän itse oli maksanut petoksensa hinnan. Rosamund oli suojassa, Lionel tulisi saamaan tuomionsa, ja häntä itseään, joka oli jo melkein kuollut, tuskin kannatti ajatellakaan.
Hänelle tuotti varmaan jonkinlaista tyydytystä se ajatus, että hänen kuolemansa tuotti mahdollisimman suurta hyötyä. Hänen elämänsä oli tuhoutunut jo aikoja sitten. Ellei hän olisi lähtenyt kovaonniselle kostoretkellensä, hän tosin olisi voinut vielä kauankin jatkaa merisissin työtä, olisipa voinut kohota Algierin paššaksikin ja Suur-Turkin vasalliksi. Mutta miehelle, joka oli syntynyt kristittynä gentlemannina, tuo olisi sittenkin ollut arvoton päivien päättämistäpä. Asiain nykyinen vaihe lupasi parempaa.
Sankasta pimeydestä kuuluva heikko risahdus käänsi hänen ajatuksensa toisaalle. Hän oletti rotan siellä liikkuvan, nousi istumaan ja koputti kantapäillään permantoa ajaakseen inhottavan otuksen pois. Mutta pimeästä kuuluikin ihmisääni.