Sir Oliver murahti ja kurtisti kulmiaan murskaten kannallaan kekäleen, joka sihisi kostean saappaan alla. Hän ajatteli Malpasia ja kirosi Lionelin mielettömyyttä, avasi sitten mitään virkkaamatta viittansa ja heitti sen tammiseen seinäkaappiin, johon oli jo viskannut hattunsa. Sitten hän istuutui, ja Nicholas tuli luo vetääkseen jalasta hänen saappaansa.
Kun se oli tehty ja vanha palvelija jälleen nousi seisaalleen, sir
Oliver kehoitti lyhyesti tuomaan iltasta.
»Master Lionel ei voi enää kauan viipyä», sanoi hän. »Ja tuo minulle juotavaa, Nick. Sitä tarvitsen kaikkein kipeimmin.»
»Olen kuumentanut kanariansektiä ja maitoheraa», ilmoitti Nicholas.
»Parempaa iltajuomaa ei ihminen voi saada kylmänä talvi-iltana, sir
Oliver.»
Hän poistui ja palasi aivan pian tuoden mustan kulhon joka höyrysi ja tuoksui. Hänen herransa oli yhä samassa asennossa, tuijotti tuleen kulmat kurtussa. Sir Oliver ajatteli yhä veljeään ja Malpasia, vieläpä niin kiinteästi, että hetkeksi kerrassaan unohti omat huolensa; hän ajatteli, eikö kaikesta huolimatta ollut hänen velvollisuutensa yrittää veljeä nuhdella ja ojentaa. Vihdoin hän nousi huoaten seisomaan ja lähti pöydän luo. Samassa hänen mieleensä johtui sairas tallirenki, ja hän tiedusteli, kuinka mies voi. Nicholas sanoi hänen olevan jokseenkin entisellään. Sir Oliver otti maljan ja täytti sen reunoja myöten höyryävällä juomalla.
»Vie hänelle tämä», sanoi hän. »Sellaisessa taudissa ei ole parempaa rohtoa.»
Ulkoa kuului kavionkapsetta.
»Master Lionel saapuu vihdoinkin», virkkoi palvelija.
»Epäilemättä», myönsi sir Oliver. »Älä huoli jäädä häntä odottamaan. Täällä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Vie tämä Tomille, ennenkuin ehtii jäähtyä.»
Hän tahtoi saada palvelijan pois ennen Lionelin tuloa, koska oli päättänyt nuhdella veljeään mielettömästä käytöksestä. Hän oli harkittuaan johtunut siihen vakaumukseen, että hänen velvollisuutensa oli niin menetellä, koska hän itse aikoi poistua Penarrow’sta, ja hän oli päättänyt veljensä hyvää silmälläpitäen olla häntä säästämättä.