Hän joi aimo siemauksen ja kuuli maljaa pöydälle laskiessaan Lionelin askelet ulkoa. Sitten ovi temmattiin auki ja hänen veljensä seisoi hetkisen kynnyksellä katse jäykkänä.
Sir Oliver kääntyi häneen päin synkin ilmein, harkittu nuhde valmiina huulillaan.
»Niinkö…» aloitti hän, mutta ei ehtinyt kauemmaksi. Hänen edessään oleva näky poisti valmiit sanat hänen huuliltaan ja mielestään; hän hypähti heti säikähtyneenä seisaalleen. »Lionel!»
Lionel hoippui sisään, sulki oven ja salpasi sen. Sitten hän nojautui oveen ja silmäili jälleen veljeänsä. Hän oli kalmankalpea, ja silmien alla olivat tummat renkaat, paljas oikea käsi oli painettu kupeeseen, ja sormet olivat veressä, jota yhä tihkui ja tippui niiden lomitse. Hänen liiveissään oli oikealla puolen yhä leviävä tumma täplä, jonka merkityksen sir Oliver heti oivalsi.
»Hyvä Jumala!» huudahti hän rientäen veljensä luo. »Mitä on tapahtunut,
Lal? Kuka on tämän tehnyt?»
»Peter Godolphin», kuului vastaus huulilta, jotka kiertyivät omituiseen hymyyn.
Sir Oliver ei virkkanut sanaakaan, puri vain hammasta ja puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet upposivat kämmeniin. Sitten hän kietoi käsivartensa nuorukaisen ympäri, jota rakasti hellemmin kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, yhtä ainoata lukuunottamatta, ja talutti hänet lieden luo, pelontuska mielessään. Lionel vaipui tuoliin, jossa sir Oliver oli taannoin istunut.
»Millainen on haavasi, poika? Onko se syvä?» kysyi hän melkein kauhuissaan.
»Ei ollenkaan — vain lihahaava, mutta olen menettänyt paljon verta.
Luulin sen juoksevan kuiviin, ennenkuin ehdin kotiin.»
Sir Oliver sieppasi peloissaan kiireesti tikarinsa ja leikkasi auki liivit ja paidan paljastaen nuorukaisen valkoisen ihon. Hetkisen tarkasteltuaan hän hengitti helpommin.