Ulkona auringonpaisteessa he pysähtyivät. Sir John seisoi pää painuksissa ja selkä köyryssä, katse valkoiseen laivankanteen luotuna. Hän silmäili melkein pelokkaasti sir Oliveria — sellaisena ei tätä rohkeaa miestä ollut milloinkaan nähty.
»Hän oli ystäväni», virkkoi hän alakuloisesti ja ikäänkuin puolustellen ja selittäen, »ja… minua johti harhaan häneen kohdistuva rakkauteni.»
»Hän oli veljeni», vastasi siihen sir Oliver juhlallisesti. »Jumala suokoon hänelle levon!»
Sir John valmistui ottamaan arvokkaasti vastaan mahdollisesti osakseen tulevaa torjuntaa ja kysyi melkein kuin taisteluun haastaen:
»Voitteko olla niin jalomielinen, että suotte minulle anteeksi, sir?»
Sir Oliver ojensi kätensä mitään virkkamatta. Sir John tarttui siihen melkein kiihkeästi.
»Meistä kaiketi tulee jälleen naapurit», sanoi hän, »ja minä vakuutan kunniasanallani yrittäväni olla parempi naapuri kuin ennen.»
»Mikäli ymmärrän, hyvät herrat», virkkoi sir Oliver siirtäen katseensa sir Johnista lordi Henryyn, »en ole enää vangittu.»
»Te voitte arvelematta palata kanssamme Englantiin, sir Oliver,» vastasi lordi. »Kuningatar saa kuulla tarinanne, Jasper Leigh voi tarvittaessa esiintyä todistajana, ja minä vakuutan, että tulette pääsemään täydellisesti takaisin oikeuksiinne. Pitäkää minua ystävänänne, sir Oliver, minä pyydän.» Hänkin ojensi kätensä. Sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi: »Tulkaa, hyvät herrat, meillä on luullakseni muita velvollisuuksia.»
Kaikki poistuivat jättäen Oliverin ja Rosamundin kahden kesken. He molemmat katselivat kauan toisiaan. Oli niin paljon sanottavaa, niin paljon kysyttävää ja selitettävää, ettei kumpikaan tietänyt, kuinka aloittaisi. Sitten Rosamund astui äkkiä Oliverin luo ojentaen molemmat kätensä.