»Tekö siinä, sir John?» kuiskasi kuoleva. »Mitä? Oletteko vielä luonani? Haa!» Hän tuntui hiljaa nauravan, mutta lakkasi kohta. »Minä menen nyt…» sopersi hän, ja sitten hänen äänensä jälleen muuttui kuuluvammaksi hänen raukenevan tahtonsa viimeistä leimahdusta totellen. »Noll! Minä menen! Olen… olen korjannut… mitä voin. Anna… anna kätesi!» Hän ojensi hapuillen oikean kätensä.
»Olisin ojentanut sen sinulle jo aikaisemmin, mutta ranteeni ovat sidotut!» huusi Oliver äkillisen vimman vallassa. Sitten hän jännitti jättiläisvoimansa ja katkaisi siteensä ikäänkuin ne olisivat olleet vain heikot langat. Hän tarttui veljensä ojennettuun käteen ja painui polvilleen hänen viereensä. »Lionel… poika!» huudahti hän. Tuntui kuin kaikki viimeksikuluneiden viiden vuoden tapaukset olisi pyyhkäisty olemattomiin. Velipuoleen kohdistuva leppymätön viha, polttava kärsityn vääryyden tunto, kiihkeä kostonhimo, kaikki tuo häipyi yht'äkkiä olemattomaksi, kuolleeksi, haudatuksi ja unohdetuksi. Vieläpä enemmänkin: tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Lionel oli tänä hetkenä jälleen se heikko, sievä, rakas veli, jota hän oli aikoinaan hellinyt ja suojellut ja varjellut ja jonka vuoksi hän oli vaadittaessa uhrannut hyvän maineensa ja rakastamansa naisen saattaen henkensäkin vaaranalaiseksi.
»Lionel, poika!» Enempää hän ei kyennyt sanomaan sinä hetkenä. Sitten hän lisäsi. »Poika parka! Poika parka! Kiusaus oli sinulle liian suuri.» Hän ojensihe ottamaan toisenkin valkoisen käden, joka lepäsi vuoteen laidalla, ja piti molempia kiinteästi omiin käsiinsä suljettuina.
Eräästä ikkunaluukusta kajuuttaan lankeava auringonsäde siirtyi kohti kuolevan miehen kasvoja. Niissä nyt näkyvä hohtelu johtui kuitenkin sisäisestä lähteestä. Hän vastasi heikosti veljen käden puristukseen.
»Oliver, Oliver!» kuiskasi hän. »Ei ole ketään toista sinun vertaistasi! Olen aina tietänyt, että olet yhtä jalo kuin minä kehno. Olenko sanonut riittävästi pelastaakseni sinut? Sanokaa, ettei häntä enää uhkaa mikään vaara», lausui hän toisille, »ettei mikään —»
»Häntä ei uhkaa enää mikään vaara», virkkoi lordi Henry painokkaasti.
»Vakuutan sen kunniasanallani.»
»Hyvä niin. Mennyt on mennyttä. Tulevaisuus on sinun, Oliver. Jumala antakoon siihen siunauksensa.» Hän näytti sammuvan, mutta toipui jälleen. Hän hymyili mietteissään: hänen mielensä tuntui jo vaeltavan omilla teillään. »Se oli pitkä uimaretki eilen illalla — en ole milloinkaan uinut niin pitkää matkaa. Penarrow'sta Trefusisniemeen — hieno uimamatka. Mutta olithan sinä kanssani, Noll. Jos voimani olisivat uupuneet… olisin voinut luottaa sinuun. Vieläkin viluttaa… oli kylmä… kylmä… uh!» Hän värisi ja vaikeni.
Sir John laski hänet hiljaa pieluksen varaan. Rosamund painui polvilleen vuoteen viereen ja peitti kasvonsa käsiinsä; sir Johnin vieressä oli Oliver yhä polvillaan ja piteli veljensä kylmeneviä käsiä.
Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten sir Oliver huokasi syvään, laski
Lionelin kädet ristiin rinnalle ja nousi hitaasti, vaivalloisesti.
Toiset näyttivät pitävän tuota kehoituksena. He olivat siihen asti odottaneet ääneti ja liikahtamatta ikäänkuin Oliveria kunnioittaen. Lordi Henry asteli kevyesti Rosamundin luo ja kosketti hiljaa hänen olkapäätänsä. Rosamund nousi ja lähti toisten jäljessä, samoin lordi Henry, ja kuolinsuojaan jäi vain välskäri.