»Mitä», kysyi hän ärtyisästi, »mikä oli riitanne aiheena?»
Lionel säpsähti ja painui kasaan; etusormen ja peukalon välissä hän vatvoi leivänmurua, katse siihen kiintyneenä. »Tuskin tiedän», vastasi hän.
»Se ei ole totta, Lal.»
»Kuinka niin?»
»Se ei ole totta. Minusta ei suoriuduta «sellaisen vastauksen avulla. Itse sanoit varoittaneesi häntä tulemasta tiellesi. Mitä tietä tarkoitit?»
Lionel nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä. Verenvuoto oli hänet heikontanut, ja sitäpaitsi teki mielenkuohu ja illan traagillisen tapahtuman syynä olleen jännittävän tilanteen laukeaminen hänelle mahdottomaksi salata sitä, mitä veli oli tiedustellut. Hänestä tuntui päinvastoin, että hän asian sir Oliverille tunnustaessaan saisi häneltä suojaa ja apua.
»Se Malpasissa asuva kelvoton nainen oli kaikkeen syynä», valitti Lionel. Sir Oliverin silmät välähtivät hänen kuullessaan nuo sanat. »Minä pidin häntä aivan toisenlaisena; olin houkkio, houkkio! Minä» — hänen äänensä petti ja nyyhkytys vavahdutti häntä — »luulin hänen itseäni rakastavan. Olisin ottanut hänet vaimokseni, Jumala tietää, että olisin niin tehnyt.»
Sir Oliver sadatteli hiljaa.
»Pidin häntä puhtaana ja hyvänä ja…» Hän vaikeni. »Ja mikä olen vieläkään sanomaan, ettei hän ollut puhdas ja hyvä? Se ei ollut hänen syynsä. Tuo kehno konna Godolphin se hänet johti harhaan. Ennen hänen tuloaan oli kaikki hyvin meidän kesken. Mutta sitten…»
»Ymmärrän», virkkoi sir Oliver tyynesti. »Sinulla on mielestäni syytä olla hänelle kiitollinen, jos hän on saanut sinut käsittämään, millainen tuon nartun todellinen laatu on. Olisin sinua varoittanut, poikani. Mutta… Lienen ollut heikko siinä asiassa.»