»Näytätte pelkäävän Jumalaa yhtä vähän kuin mitä muuta tahansa», kuului karu ääni hänen takaansa.
Hän käännähti nopeasti ja näki sir John Killigrew'n, joka oli astunut huoneeseen hänen jäljessään. »Tämä on siis teidän työtänne», lausui hän hitaasti, ja hänen silmänsä muuttuivat koviksi ja kirkkaiksi kuin agaatit. Hän viittasi kädellään Rosamundiin päin. Oli selvää, mitä hän tarkoitti.
»Minun työtäni?» toisti sir John. Hän sulki oven ja astui kauemmas huoneeseen. »Hyvä herra, näyttää siltä, että uskaliaisuutenne ja julkeutenne on rajaton. Teidän…»
»Lopettakaa!» keskeytti hänet sir Oliver iskien ison nyrkkinsä pöytään. Yhtäkkiä hän joutui vihanpuuskan valtaan. »Jättäkää sanat hulluille, sir John, ja arvostelut niille, jotka kykenevät itseään paremmin puolustamaan.»
»Puhuttepa kuin verityön tekijä ainakin. Käyttäydytte julkeasti täällä vainajan kotona, siinä talossa, johon olette tuonut murheen ja murhan.»
»Lopettakaa, sanon, tai tapahtuu murha!»
Hänen puheensa oli karjuntaa, hänen näkönsä peloittava. Ja vaikka sir John olikin rohkea mies, hän sentään väistyi taaksepäin. Sir Oliver hillitsi itsensä samassa. Hän käännähti Rosamundin puoleen.
»Ah, anna minulle anteeksi!» rukoili hän. »Olen mieletön, ihan mieletön minua kohdanneen syytöksen vuoksi. Totta kyllä, etten ole veljeäsi rakastanut. Mutta olen menetellyt niinkuin sinulle vannoin. Olen saanut häneltä iskuja ja olen hymyillyt. Vielä eilen hän solvasi minua julkisessa paikassa, iski minua kasvoihin ratsupiiskallaan, kuten vieläkin näkyy. Henkilö, joka sanoo, ettei minulla olisi ollut oikeutta surmata hänet, on valehtelija ja teeskentelijä. Mutta kun ajattelin sinua, Rosamund, ajattelin, että hän oli veljesi, laantui se raivo, jonka valtaan hän oli minut jättänyt. Ja nyt, kun hän on jonkin julman onnettomuuden nojalla saanut surmansa, on kaiken kärsivällisyyteni, kaiken sinuun kohdistuvan ajatteluni palkkana vain se, että minua syytetään murhaajaksi ja että sinä uskot syytöksen.»
»Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta», virkkoi sir John vihaisesti.
»Sir John», huusi sir Oliver, »pyydän teitä jättämään hänen mahdollisuuksiensa pohtimisen. Se seikka, että itse sen uskotte, osoittaa teidät mielettömäksi, ja mielettömän neuvo on aina laho sauva tueksi. Miksi Jumalan nimessä otaksutte minun tahtoneen kostaa kärsimääni loukkausta; niinkö huonosti tunnette ihmisiä ja erikoisesti minua, että luulette minun käyneen kostamaan salakähmäisesti saadakseni hirttosilmukan kaulaani? Olisipa se hieno kosto, niin totta kuin Jumala elää! Sillä tavallako kohtelin teitä, sir John, kun te sallitte kielenne heilua liian vapaasti, kuten itse minulle tunnustitte?»