Sir Oliver istui huoletonna ruokasalissaan katsellen tuota kaikkea sellaisena kuin se levisi hänen näkyviinsä pehmeässä syyskuun auringon paisteessa ja havaitsi kaikki mieluisaksi nähdä ja elämän varsin mieluisaksi elää. Mutta eipä tiedetä milloinkaan olleen ihmistä, jota elämä olisi niin miellyttänyt, ellei hänen optimismiinsa ollut muuta syytä kuin hänen ympäristönsä. Sir Oliverilla oli useitakin syitä. Ensimmäinen niistä, joskin sellainen, ettei hän liene sitä aavistanutkaan, oli hänen nuoruutensa, varallisuutensa ja hyvä ruoansulatuksensa; toinen oli se, että hän oli hankkinut itselleen kunniaa ja mainetta sekä Espanjan aluevesillä että taannoin hävittäessään voittamatonta armadaa, tai kenties oikeammin entistä voittamatonta armadaa, ja oli saanut tänä viidentenäkolmatta elämänsä vuotena ritarinarvon neitsyt-kuningattarelta; kolmas ja viimeinen hänen mieluisan olonsa aiheuttaja, jonka olen säästänyt viimeiseksi, koska arvelen tärkeimmän tekijän siten olevan oikeimmalla sijallaan, oli Don Cupido, lemmenjumala, joka näytti kerrankin olevan pelkkää suopeutta ja oli järjestänyt asiat niin, ettei sir Oliver mistress Rosamund Godolphinia kosiskellessaan kohdannut minkäänlaista vaivaa eikä vastusta.
Sir Oliver siis istui huoletonna korkeassa, kauniisti veistetyssä nojatuolissaan, nuttu avoinna, pitkät sääret ojennettuina ja miettivä hymy lujilla huulilla, joita toistaiseksi varjosti vain hieno viiksiviiva. (Lordi Henryn piirtämä muotokuva on paljoa myöhemmiltä ajoilta). Oli iltapuoli, ja herrasmiehemme oli vastikään aterioinut, kuten hänen edessään pöydällä olevat kulhot, osittain nautitut ruokalajit ja puolillaan oleva pullo todistivat. Hän poltti mietteliäänä pitkää piippua — hän näet oli omaksunut tämän hiljattain Eurooppaan tuodun tavan — uneksi sydämensä valtiattaresta ja oli asianmukaisesti ja kohteliaasti kiitollinen siitä, että sallimuksen sievä kohtelu salli hänen heittää arvonimen ja jonkin verran mainetta Rosamundin syliin.
Sir Oliver oli luonnostaan ovela veikko (»kavala kuin kaksikymmentä perkelettä», sanoo lordi Henry) ja olipa hän melkoisen oppinutkin mies. Mutta hänen luonnollinen älynsä enempää kuin hänen hankkimansa kyvytkään ei näyttänyt hänelle opettaneen, ettei ihmiskohtaloita ohjaavien jumalten joukossa ole ivallisempaa ja ilkeämpää kuin samainen Don Cupido, jonka kunniaksi hän nyt tuntui savuttavan piippunsa polttouhria. Vanhan ajan ihmiset tiesivät, että tuo viattomalta näyttävä poika on julma, peikkomainen veitikka, ja epäilivät häntä. Sir Oliver ei tuntenut muinaista tervettä viisautta tai ei siitä välittänyt. Sen täytyi pakostakin hänelle selvitä tuiman kokemuksen nojalla. Hänen vaaleiden silmiensä hymyillessä siinä päivänpaisteessa, joka virtasi korkean kaksijakoisen ikkunan edustalla olevalle pengermälle, sen ohi häivähti varjo, jonka hän ei ollenkaan arvannut vertauskuvan tavoin edustavan sitä varjoa, joka oli parhaillaan lankeamassa hänen elämänsä auringonpaisteeseen.
Varjon jäljessä saapui sen aiheuttaja, pitkä ja korea-asuinen mies, päässä veripunaisten sulkain kaunistama leveä espanjalainen hattu. Pitkää nauhakoristeista sauvaa heiluttaen hahmo kulki ikkunan ohi, astellen vakaasti kuin itse kohtalo.
Sir Oliverin huulilta katosi hymy. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa muuttuivat mietteliäiksi, mustat kulmat kurtistuivat, kunnes niiden välissä oli yksi ainoa syvä laskos. Sitten hymy hiljalleen palasi, mutta ei enää taannoinen leppeä, miettiväinen hymy. Se oli muuttunut lujaksi ja päättäväiseksi hymyksi, joka jännitti hänen huuliansa kulmien tasoittuessa ja loi hänen silmiinsä ivallisen, viekkaan ja ilkeänkin hohteen.
Hänen palvelijansa Nicholas tuli ilmoittamaan master Peter Godolphinin saapuneen, ja heti lakeijan kintereillä tuli itse master Godolphin, nauhakoristeiseen sauvaansa nojaten ja leveä espanjalainen hattu kädessään. Hän oli pitkä solakka herrasmies, kasvot olivat parrattomiksi ajellut ja sievät, kopeailmeiset. Hänellä, samoinkuin sir Oliverilla, oli rohkea kyömynenä, ja hän oli iältään paria kolmea vuotta nuorempi. Hänen punaisenruskea tukkansa oli melkoista pitempi kuin silloinen muoti edellytti, mutta hänen asunsa ei ollut keikarimaisempi kuin hänen ikäiselleen herrasmiehelle oli soveliasta.
Sir Oliver nousi ja nyökkäsi korkeudestaan tervehdykseksi. Mutta savuaalto sattui hänen arvokkaan vieraansa kurkkuun saaden hänet yskimään ja kasvojansa vääristelemään.
»Minä huomaan», virkkoi hän yskänsä lomitse, »että tekin olette omaksunut tuon likaisen tavan.»
»Likaisempia olen nähnyt», virkkoi sir Oliver tyynesti.
»Sitä en ollenkaan epäile», myönsi master Godolphin, siten heti ilmaisten mielialansa ja käyntinsä tarkoituksen.