»En voi sanoa siihen mitään», virkkoi hän, mutta erittäin lujasti, torjuen ennakolta kaikki vastaväitteet. »Jos sanotte, että oli niin laita, täytyy se uskoa. Mutta mitä se todistaakaan loppujen lopuksi? Käykö siitä eittämättömästi ilmi, että minä olen hänet surmannut? Oikeuttaako se naisen, joka on minua rakastanut, pitämään minua murhamiehenä ja pahempanakin?» Hän vaikeni ja silmäili jälleen Rosamundia, katseessa sanomaton moite. Rosamund oli vaipunut istumaan ja väänteli sormiaan, kasvoissa äärettömän tuskan ilme.
»Voitteko sanoa, mitä se muutakaan todistaa, sir?» kysyi sir John.
Hänen äänessään tuntui epäily.
Sir Oliver huomasi äänen sävyn, ja hänen rinnastaan kohosi huokaus.
»Armollinen Jumala!» huudahti hän. »Teidän äänessänne kaikuu epäily, mutta hän on aivan varma. Te olitte aikoinanne viholliseni ja olette siitä lähtien pitänyt yllä ennakkoluulotonta aselepoa kanssani, ja te voitte epäillä, olenko teon tehnyt. Mutta hän… hän, joka minua rakasti, ei voi ollenkaan epäillä!»
»Sir Oliver», vastasi Rosamund, »tekonne on kerrassaan murtanut sydämeni. Mutta koska tiedän kaikki ne ivapuheet, jotka ovat saaneet teidät sellaiseen tekoon ryhtymään, olisin luullakseni voinut antaa sen teille anteeksi, vaikka en olisikaan enää voinut tulla vaimoksenne; olisin voinut antaa sen anteeksi, sanon, ellette olisi sitä nyt halpamaisesti kieltänyt.»
Sir Oliver silmäili häntä hetkisen, kasvot kalpeina, kääntyi sitten ja lähti ovelle. Siinä hän pysähtyi. »Tarkoituksenne on aivan selvä», sanoi hän. »Te tahdotte minun joutuvan vastaamaan tästä teosta,» Hän nauroi. »Kuka esittää tuomareille minuun kohdistuvan syytöksen? Tekö, sir John?»
»Jos mistress Rosamund niin haluaa», vastasi sir John.
»Olkoon menneeksi! Mutta älkää luulko minun suostuvan hirtettäväksi sellaisten kehnojen todisteiden nojalla, jotka ovat tuota naishenkilöä tyydyttäneet. Jos jokin syyttäjä tulee määkimään ovelleni asti johtavasta verijuovasta ja eräistä sanoista, jotka eilen vihoissani lausuin, vastaan asiasta, mutta vastaan siitä käymällä asein syyttäjäni kimppuun. Se on oikeuteni, ja minä tahdon saada sen lyhentämättömänä. Epäilettekö Jumalan tuomiota? Minä kutsun juhlallisesti häntä tuomariksi minun ja sellaisen syyttäjän välisessä asiassa. Jos olen syypää, antakoon Hän käsivarteni kuihtua, kun käyn taisteluun.»
»Minä tulen teitä syyttämään», kuului Rosamundin kumea ääni. »Ja jos tahdotte, voitte vaatia oikeuttanne minua vastaan ja teurastaa minut niinkuin teurastitte veljeni.»
»Jumala sinulle anteeksi antakoon, Rosamund!» sanoi Oliver poistuen huoneesta.